Contact Us

Use the form on the right to contact us.

You can edit the text in this area, and change where the contact form on the right submits to, by entering edit mode using the modes on the bottom right. 

         

123 Street Avenue, City Town, 99999

(123) 555-6789

email@address.com

 

You can set your address, phone number, email and site description in the settings tab.
Link to read me page with more information.

blogi_banner_uusin.jpg

Matkablogi Lifestyleblogi Perhematkat Viinilaakson viemää

Matkablogi ja lifestyle-blogi Kalifornian auringon alta. Elämää, matkakokemuksia, ruokaa ja viiniä ympäri maailmaa. Soolo- ja perhematkailua.

Filtering by Tag: USA

Näin toimii Build-a-Bear Workshop Yhdysvalloissa

Paula Gaston

Tällä kertaa tarjolla on vähän erilainen postaus. Koska aiemmin olen maininnut, että kerron teille Build-A-Bear Workshopista täällä Yhdysvalloissa, niin tässä se nyt tulee. Alunperinhän suunnitelmissa oli pitää nyt 7-vuotiaan tyttäremme synttärit Build-A-Bearissa, mutta hän lopulta päätti, että haluaakin mennä sinne vain äidin kanssa. Niinpä synttärit pidettiin kotona ihan eri teemalla, ja sitten menimme synttärilahjana tekemään neidille hänen toivomansa nallen. Build-A-Bear Workshopissa lapsi pääsee itse täyttämään ja koristelemaan valitsemansa nallen ohjaajan avustuksella, ja nalle lähtee sitten valmiina lapsen mukana kotiin. Oletteko koskaan kokeilleet vastaavaa, tai tiedättekö on samanlaisia workshoppeja muissa maissa?

buildabear_kauppa.jpg

Yleensä Buil-A-Bear Workshopit löytyvät ostoskeskuksista tai muista paikoista joissa käy paljon vierailijoita, kuten risteilyaluksilta tai pop up -tapahtumista. Nalleja on rakennettu tällä tyylillä jo yli kaksikymmentä vuotta, ja yritys on saanut alkunsa St. Louisissa, Missourissa. Nykyään tarjolla on nallejen lisäksi myös erilaisia pehmoleluja ja tunnettuja piirroshahmoja. Meidänkään neiti ei pelkkään nalleen tyytynyt, vaan hän oli jo etukäteen päättänyt tehdä The Secret Life of Pets (Lemmikkien salainen elämä) -elokuvasta tutun, valkoisen koiran, Gidgetin.

Perillä paikan päällä minulla ei ollut pienintä hajuakaan miten koko workshop toimii. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä jo heti ovella meidät otettiin iloisesti vastaan, ja meille kerrottiin mitä seuraavaksi tapahtuu. Koko workshop toimi jopa niin hyvin, että nallen täyttäminen meinasi tapahtua yhdessä sujauksessa, ja jouduin vähän jarruttelemaan hommaa, että saisin edes jonkun kuvan otettua.

Ensin siis valittiin se nalle tai lelu, jonka lapsi haluaa täyttää. Sen jälkeen siirryttiin koneelle, jonka kuvaruudusta sai valita erilaisia ääniä. Joillekin hahmoille oli tietenkin omat äänet, mutta valittavana oli myös vähän yleisempiä ääniä kuten koiran haukuntaa, kissan maukumista tai lauluja. Olisipa hahmolle voinut jopa äänittää omankin äänen, mutta Gidgetille tuli tällä kertaa pikkukoiran räksyttävä ääni. Ääninappi syötettiin pehmolelun jalkaan josta sitä on helppo painaa. Sen jälkeen lelun sisään laitettiin sydän. Sydämiä oli erilaisia kuten ihan vaan muodollinen, kankainen sydän tai sydännappi, josta kuulee ja tuntee sydämenlyönnit. No, meillehän tietenkin valittiin se jälkimmäinenhän. Sitten lelun sisään olisi voinut syöttää vielä hajustenapin, mutta sille sanoin reilusti EI. Mitä jos siitä tulisikin joku kauheasti käryävä pehmolelu josta koko perhe saisi vain päänsärkyä. Jätimme siis hajut kauppaan muille nallen tekijöille. Ja sen jälkeen alkoi eläimen varsinainen täyttö.

Ensin valittiin eläimelle ääni

Ensin valittiin eläimelle ääni

Sydämiä ja hajustenappeja

Sydämiä ja hajustenappeja

Valkoinen pumpuli pyöri vinhasti koneessa josta se syötettiin nallen sisään. Oikeasti tässä kohtaa workshopin työntekijä kaiketi tekee kaiken työn, mutta lapsi saa painaa jalalla nappia, jonka kerrotaan ohjaavan konetta. Kone puhaltaa nallen sisälle pumpulia. Lelu tuli nopeasti täyteen, ja saimme itse sitten päättää tehdäänkö siitä pehmeämpi vai kovempi pehmolelu. Ja siinä se sitten oli, meidän perheen uusi koira, Gidget. Gidget vietiin perupöydälle jossa sitä sai harjata ja pestä. Tosin veden sijasta suihkusta tuli ilmaa, mutta mielestäni hauska kikka.

buildabear_tayttaminen.jpg
Pesupöytä

Pesupöytä

Lopulta oli jäljellä enää vain pehmolelun somistaminen. Se aloitettiin peilipöydältä harjan kera, ja sitten kokeiltiin erilaisia vaatteita, asusteita ja tavaroita. Koska tyttäreni oli valinnut paksun ja pörröisen koiran, ei sille ollutkaan tarjolla ihan mahdottomasti vaihtoehtoja. Kaulapannat olivat liian pieniä ja hameetkin näyttivät vähän hassuilta sen päällä. Lopulta päädyimmekin ostamaan Gidgetille sängyn ja jättämään vaatteet muille olioille.

buildabear_dressing_room.jpg

Lopussa jokainen nallen täyttäjä saa rekisteröidä tekemänsä otuksen tietokoneelle, keksiä sille nimen ja tulostaa sille syntymätodistuksen. Sitten jatketaan matkaa kassalle, jonne se oma workshopin vetäjä antaa jokaisesta lisätystä tuotteesta kerätyt hintalaput, ja sitten maksetaan. Aika iso summa tietenkin. Eihän tämä sentään mitään ilmaista huvia ole! Itse ajattelen niin, että tähän rahaan koko homman olisi voinut tehdä vähän rauhallisemmin ja antaa lapsen kuluttaa enemmän aikaa kaupassa, varsinkaan kun siellä ei ollut mitään ruuhkaa. Mutta lopputulos oli halutun mukainen ja lapsi onnellinen, niin eikös se silloin ole onnistunut lahja?

buildabear_going_home.jpg
Gidget

Gidget

Mitäs muita kivoja lahja ideoita teillä on, joissa pääsee lapsi itsekin tekemään jotain itselleen?

 

Mökkibloggaajana UPM Bonvestalla ja muita kuulumisia

Paula Gaston

Terveisiä yön pimeinä tunteina täältä lämpimästä Kaliforniasta! Niinhän siinä taas kävi, että kesä alkoi lähennellä loppuaan, ja me pakkasimme kimpsut ja kampsut, ja palailimme kotiin Suomesta. Olimme perillä eilen iltapäivällä paikallista aikaa, ja huokasin helpostuksesta kun laskeuduimme San Franciscoon. Ensinnäkin siksi, että matka Kokkolasta Helsingin kautta Kööpenhaminaan, ja sieltä Kaliforniaan on aika pitkä lasten kanssa, mutta myös siksi, että tämä lienee ollut meidän vihon viimeinen lento sylilapsen kanssa! Hip hei, niin menivät nekin pikkulapsivuodet nopsaan. Ensi kerralla kaikilla oma penkki! Ja yllättävän hyvin, näin niin kuin omasta mielestäni, suoriuduinkin matkasta yksin lasten kanssa.

Ensimmäinen etappi maakunnasta Helsinkiin.

Ensimmäinen etappi maakunnasta Helsinkiin.

Mutta kuten jo otsikosta ehkä voi uumoilla, kesä ei ollut ihan pelkää lomailua. Olen nimittäin kaikessa hiljaisuudessa päässyt bloggaajaksi myös UPM Bonvestan mökkiblogiin. Blogi keskittyy puhtaasti mökkeilyyn, ja vinkkeihin mökkielämän mukavoittamiseksi. Itse olen mökkeillyt ihan syntymästäni saakka, sillä perheellämme on mökki Kokkolassa meren rannalla. Kesäisin pääsemme usein myös nauttimaan vierailuista ystävien mökeille, ja monet niistä ovat järven rannalla. Kyllä Suomen mökkikulttuuri on kyllä jotain todella uniikkia ja spesiaalia, eikä sitä varmaan henkeen ja vereen saakka ulkomaalainen voi ihan ymmärtääkään. Jostakin syystä aivot on ohjelmoitu niin, että kesään kuuluu aina jollakin tapaa mökkeily.

Käy lukemassa viimeisin mökkiblogin postaus; Ulkosuomalainen mökillä täältä.

paula_paljussa.jpg
Metsästä suoraan suoraan suuhun! Mökkielämän parhaita puolia…

Metsästä suoraan suoraan suuhun! Mökkielämän parhaita puolia…

Rantaelämää kesämökillämme

Rantaelämää kesämökillämme

Tästä jet lagistä kun toivumme, niin edessä on paluu arkeen. Koulun alkuun on täällä vielä pari viikkoa aikaa, mutta sitä ennen meillä on juhlittavana kahdet synttärit, ja aikaa vievää maalausurakan viimeistelyä. Tulevaisuuden reissusuunnitelmat roikkuvat kaukaisena haaveena vain, sillä jotenkin kesän pitkän Suomi-repäisyn jälkeen on takki aina ihan tyhjä. Sen verran olemme lähitulevaisuutta suunnitelleet, että syyskuun Labor Dayn aikaan suuntaamme Mammoth Lakesille tuohon Sierra Nevada vuorten toiselle puolelle. Pääajatuksen on vierailla Devil´s Postpile National Monumentilla, joka on auki vuodessa vain pari-kolme kuukautta, ja samalla käydä Bodien kummituskaupungissa. Sinne mennessä ajamme Yosemiten kansallispuiston läpi, josta olen kirjoittanut teille joskus aikaisemminkin.

Tässä näin pikaisesti kelattuna päällimmäisiä ajatuksia. Seuraavassa postauksessa palataan varmaankin vielä kesään ja Suomeen, sillä aika monta tarinaa on vielä siltäkin ajalta kerrottavana. Kesä oli ihana ja lämmin. Sadetakit ja kumpparit jäivät tänäkin vuonna käyttämättä, ja uimassa käytiin ahkerasti. Jälleen kerran pääsimme kiertämään Suomea ympäriinsä ja ai niin, kävimmehän me siellä Kööpenhaminassakin! Ja sitten on tietenkin se meille tärkein asia; saimme viettää paljon aikaa meille niin tärkeiden perheen ja ystävien kanssa!

 

Western States Horse Expo Kalifornian Sacramentossa

Paula Gaston

Moni ehkä tietää, että olen lapsesta saakka ollut henkeen ja vereen hevostyttö, ja olen entinen hevosen omistaja. Toivottavasti pääsen pian palaamaan täysipainoisesti tämänkin harrastuksen pariin, mutta kunnes se tapahtuu, tykkään käydä erilaisissa tapahtumissa haaveilemassa tulevasta. Kalifornian Sacramentossa järjestetään vuosittain hevosihmisten unelmatapahtuma, nimittäin Western States Horse Expo, ja tänä vuonna suuntasimme sinne ystäväni kanssa. Olen ollut siellä useana vuonna, mutta kaksi viimeistä vuotta on jäänyt välistä. Tapahtuma on ollut perinteisesti kesäkuun puolessa välissä; toissa kesänä olin viimeisilläni raskaana, ja viime kesänä olimme jo Suomessa tuohon aikaan. Tänä vuonna tapahtuma oli kuitenkin vaihtanut sekä aikaa, että paikkaa, ja pakkohan sinne oli mennä katsomaan hevosihmisten meininkiä.

MURIETA EQUESTRIAN CENTER

Western States Horse Expo on nelipäiväinen tapahtuma, ja se on tavannut olla osavaltiomme pääkaupungissa, Sacramentossa, Californian State Fairen aluella. Nyt koko homma oli siirtynyt Murieta Equestrian Centerille, eli kauemmaksi Sacramenton keskustasta, mutta itseasiassa vähän lähemmäksi meitä. Oli tietenkin mielenkiintoista nähdä tällainen massiivinen ratsastuskeskus, varsinkin kun olen kuullut siitä paljon. Murieta Equestrian Center isännöi useita isoja ratsastuskilpailuja vuodessa, maineikkaampina niistä muun muassa World Cupia.

 
Matkaa meiltä paikan päälle on noin parisen tuntia, joten kaffet jossakin välissä matkaa on ehdottoman must.

Matkaa meiltä paikan päälle on noin parisen tuntia, joten kaffet jossakin välissä matkaa on ehdottoman must.

Western States Horse Expo, Sacramento

Western States Horse Expo, Sacramento

Keskus oli kyllä todella hieno. Alueella oli viisi sisä- ja kaksitoista ulkokenttää. Suurimman areenan yhteydessä oli upeasti koristeltu kauppa. Lisäksi keskuksessa on useita aitauksia ja talleja jotka vastaanottavat siellä vierailevat hevoset. Ihan alkuun me jopa eksyimme alueella kun etsimme tiettyä areenaa.

Pääareenan kauppa

Pääareenan kauppa

KLINIKOITA MONEEN MAKUUN

Klinikoista jäi tänä vuonna erityisesti mieleen Chris Cox. Siis vau… ihan mahtavaa hevosen käsittelyä, ja todella jalat maassa oleva tyyppi. Hänen klinikalle osallistui kaksi hevosen omistajaa, joiden ongelmana oli omat pelkotilat omaa hevosta ratsastaessa. Cox painotti joka tilanteessa turvallisuutta, kypärän käyttöä ja asiantuntija-avun hankkimista tällaisissa tilanteissa. Kotona oli ihan pakko lukea lisää Chris Coxista, ja hänen metodeistaan.

Chris Cox

Chris Cox

Toinen klinikka jota seurasimme oli Euroopassakin tunnetun Pat Parellin klinikka. Hän on itseasiassa syntynyt naapurikaupungissamme Livermoressa, jossa on edelleen paljon hevosranchejä. Itse en ole hänen metodeihin kovasti perehtynyt mutta päällimmäisenä mieleen jäi vähän sellainen ylimielinen, vanhanajan ratsastuksenopettajan käytös. Itse en en ehkä tällaisen yleisön edessä hänen klinikalle haluaisi osallistua. Ratsastaja raukat!

Pat Parelli

Pat Parelli

Erilaisia klinikoita oli nopealla laskutoimituksella Expossa lähes kaksikymmentä, joten arvatenkin emme päässeet niitä kaikkia seuraamaan. Muutama tosi kiinnostavakin jäi näkemättä koska ne olivat olleet jo aikaisin aamulla. Esimerkiksi kouluratsastaja Sabine Rijssenbeekin klinikka olisi varmasti ollut hyödyllinen.

HIENOJA ESITYKSIÄ JA HARVINAISIA HEVOSROTUJA

Vuosien varrella olen ehtinyt näkemään Expossa jos jonkinmoista showta ja esitystä. Tänä vuonna pääesityksestä huolehtivat upeat California Cowgirlsit. Tästä esityksestä ei vauhtia ja jännitystä puutu. Olen nähnyt Cowgirlsit joskus ennenkin ja olin ihan innoissani kun huomasin ohjelmasta heidän olevan Horse Expossa. Ihan itsekin hengästyy kun katselee tätä ratsastusta, varsinkin tällä kerralla, sillä olimme aivan aidan vieressä. Show:n päätyttyä ratsukot palasivat vielä areenalle ja tulivat jututtamaan yleisöä.

California Cowgirls

California Cowgirls

california_cowgirls.jpg
cowgirl.jpg


MIELETTÖMÄT HEVOSTAVAROIDEN MARKKINAT

Perinteisesti Expossa on aina ollut myynnissä hevostavaraa laidasta laitaan. Tällä hetkellä kun en itse omista hevosta, eivät hevosten ruoat, vitamiinit ja muut eivät niin kovasti kiinnosta. Mutta muut tavarat kylläkin. Olen ostanut messuilta varsinkin vaatteita; bootseista aina hattuihin saakka. Vaikka tälläkin kertaa alueella oli ainakin kaksi tai kolme areenaa täynnä myyjiä, jotenkin tuntui, että ne parhaat myyjät tällä kertaa puuttuivat. Bootseja ei esimerkiksi ollut ollenkaan. Olin vähän pettynyt sen suhteen.

turparemmi.jpg
remmit.jpg

Yksi asia joka tällä kertaa Exposta puuttui kokonaan; hevoshuutokauppa. Myytäviä hevosia ja muuleja oli kyllä paikalla, mutta itse huutokauppa loisti poissaolollaan. Sitä on ollut aina hauska käydä seuraamassa ihan jo senkin takia, että meklarit kuulostavat täällä kyllä ihan utopistisille. Itse en ainakaan siitä laulusta saa mitään selvää. Samalla on ollut kiva nähdä missä hinnoissa minkäkinlaiset hevoset täällä liikkuvat.

Näin yleisön kannalta tykkäsin vanhasta Expon paikasta ehkä hitusen enemmän, tosin oli mukavaa katsella klinikoita auringolta suojassa katetuilla areenoilla. Sacramentossa perinteisesti tultiin aina kotiin jonkunmoisen palaneen ihokaistaleen kanssa. Ajomatka Murieta Equestrian Centerille sen sijaan oli mukavampi kuin vanhaan paikkaan. Nyt emme ohittaneet kaupungin keskustaa joten vältyimme kaikenlaisilta ruuhkaisilta kohdilta, ja saimme nauttia maaseudun maisemista. Ensi vuonna taas uudestaan!

 

Minäkin olen 90 Day Fiancé

Paula Gaston

Tähän matkatarinoiden sekaan, tuli nyt kirjoitettua myös vähän erilainen postaus. Aloin nimittäin tänä talvena katsomaan telkusta sarjaa nimeltä 90 Day Fiancé, ja se herätti minussa monenlaisia tunteita. Ensinnäkin varmasti siksi, että meno ohjelmassa on aika päätöntä, ja pariskunnat varsinaisia persoonia, mutta osin myös siksi, että minäkin olen oikeasti yksi noista 90 day fiancésta. Viime viikolla sarjalle saatiin jatkoa, ja jäin tuijottamaan ohjelmaa lapsen päiväuniaikoina, pudistelemaan päätäni, ja muistelemaan omaa 90:tä päivää morsiamena. Olipa sekin aikaa! Mahtaako tämä sarja pyöriä Suomessa?

wedding_chapel.jpg

Siinä vaiheessa kun suunnittelee avioliittoa amerikkalaisen kanssa, kannattaa miettiä kahdesti jaksaako koko rulijanssia läpi. Kuten ohjelmastakin käy ilmi, se voi olla aika stressaava aikaa. Ohjelman nimi tulee siitä, että viisumin saamisen ja maahan tulon jälkeen, sinulla on oikeasti 90 päivää aikaa mennä naimisiin ja lähettää hakemus pysyvään oleskelulupaan. Siinä ajassa joudut tottumaan uuteen kotimaahasi, kulttuuriin, perheeseen, ja mahdollisesti siihen, ettet tunne yhtään ketään uudessa kotikaupungissasi. Samalla suunnittelet häitä ja yrität kerätä todisteita green card -hakemusta varten, että olette oikeasti edelleen yhdessä. Puhumattakaan kaikesta byrokratiasta ja paperisodasta mitä tuolloin kohtaa. Kaikki on uutta ja jännittävää, vähän pelottavaakin! Se aika mikä pitäisi ehkä olla elämäsi hienointa aikaa rakkaudessa, onkin suhteen todellinen koetin kivi. Ehkä hyvä niin… mutta kuka muu oikeasti menee naimisiin näin nopeasti tällaisissa olosuhteissa? Mutta ollakseen yhdessä on pakko.

Meidän tarinan voi muuten kokonaisuudessaan lukea täältä.

Tämä kasa papereita ja kuvia todisteeksi pitäisi mahtua tähän kirjekuoreen… hmm.

Tämä kasa papereita ja kuvia todisteeksi pitäisi mahtua tähän kirjekuoreen… hmm.

Itse jo muutto toiseen maahan on aika iso elämänmuutos. Sitten vielä muutat saman katon alle ihmisen kanssa jonka kanssa et ole ennen asunut. Olet juuri jättänyt taaksesi kaiken; entisen elämäsi perheineen ja ystävineen, harrastukset, työn ja mahdollisesti koko omaisuutesi. Sitten huomaat, että uudessa maassa et olekaan kukaan. Sinulla ei ole statusta, koska et ole virallisesti vielä pysyvä asukas. Ilman green cardia et saa luottokorttia, ajokorttia, puhelinliittymää, vakuutusta… olet täysi NOBODY amerikkalaisen byrokratian silmissä! Miehesi perhe miettii, oletko tullut maahan vain green card mielessä. Kaikille pitää todistaa olevansa joku! Ei siis ihme, että tässäkin ohjelmassa nähdään aika räiskyviä kohtauksia, riitoja, itkua ja eroja. Ja valitettavasti niitäkin, jotka eivät tule oikeasti tänne rakkauden perässä.

Ohjelmassa nähdään myös kahden kulttuurin vastakkain asettelua, joka seuraa näitä pareja varmaan hamaan hautaan saakka. Joskus oikeasti harmittaa, että on monia suomalaisia asioita, joita ei vaan voi ulkomaalaiselle selittää. Jos sanon miehelleni, vaikka että villasukkia ei voi pestä joka kerta kun ne on olleet jalassa, hän pudistelee päätään. On myös vaikeaa selittää, miksi jääkiekko herättää suomalaisessa niin suuria tunteita. Tai mikä Uuno Turhapurossa on niin hauskaa. Yhä kahdeksan vuoden jälkeenkin hän ihmettelee lounaaksi tekemääni nakkikeittoa; “Miksi kukaan haluaisi syödä hot dog soup?” Tai miksi laitan kaurapuuroon suolaa ja voita fariinisokerin sijaan. Tykkään myös viljellä suomalaisia sanontoja, ja monesti arkielämässä olisi kiva paukauttaa tilanteeseen sopiva sanonta ilmoille. Mutta mitenpä käännät: “Levisi kuin Jokisen eväät” tai “Hävisi kuin pieru Saharaan”. Ei vaan kuulosta samalle enkuksi. Toki molemmat opimme toisiltamme uusia asioita ja tapoja tehdä asioita, mutta ymmärrän siis, miksi tämän ohjelman pariskunnat taplaavat tämän kulttuuri-asian kanssa.

fiance_banner.jpg

Täytyy kyllä joskus vähän ihmetellä mahtavatko tässä ohjelmassa olevat parit olla ihan keskivertoa, vai onko nyt hakemalla haettu ne, joilla sitä draamaa syntyy. Eihän se muuten olisi kovin viihdyttävää katsojien kannalta. Ja 90 Day Fiancésta astetta vielä hauskempi ohjelma on siitä seuraavana päivänä tuleva Pillow Talk, jossa muut sarjan parit katsovat kyseisen viikon ohjelmaa telkusta ja kommentoivat muiden toilailuja. Ai että olen saanut hyvät naurut moneen kertaan!

Onko sinulla jotain sarjaa johon olet koukussa?

 

Pueblo-intiaanien raunioilla Arizonan Wupatki National Monumentilla

Paula Gaston

Utahin ja Arizonan road trip sen kuin jatkuu, ja matkalle mahtui muutama vähän yllättäväkin kohde joita ei oltu etukäteen suunniteltu. Sen jälkeen kun olimme siirtyneet Utahin Snow Canyonilta ja Zionin kansallispuistosta Arizonan puolelle, olimme suunnitelleet käyvämme Antelope Canyonilla ja Hosreshoe Bendillä. Olimme jättäneet vähän luppoaikaa reissullemme, sillä emme tienneet jos joku sukulaisista jäisi vielä näihin maisemiin, tai jos löytäisimme jotain jännää matkan varrelta. Niinpä meillä oli yksi kokonainen päivä tyhjää täynnä, eli ei muutakuin suunnittelemaan sille tekemistä.

Juuri ennen road tripille lähtöä, olin huomannut kartasta, että vain pienen koukkauksen päässä reitiltämme on kaksi kansallispuistoyksikköä; Wupatki National Monument ja Sunset Volcano Crater National Monument. Miestäni kiinnosti kovasti nähdä puebloja, eli intiaanien vanhoja asuinrakennuksia. Toisaalta, meitä kiinnosti myös lähialueella olevat dinosaurusten jalanjäljet. Ajattelimme, että jos ajamme Wupatki National Monumentille tutustumaan puebloihin, voimme palatessa katsastaa myös dinosaurukset. No emmepä kuitenkaan siinä vaiheessa hoksanneet, että Wupatki ja Sunset Crater ovat kytköksissä toisiinsa, ja saimme näissä puistoissa kulumaan koko päivän.

 

INTIAANI PUEBLOT

Pueblo tarkoittaa Amerikan intiaanien vanhaa asutusta tai yhteisöä, siis eräänlaista kylää. Niitä on löytynyt muun muassa Arizonasta, New Mexicosta ja Teksasista. Yleensä pueblot ovat tiilestä rakennettuja taloja tai vuorenseinämiin kaiverrettuja luolamaisia asutuksia, joitakin puisiakin puebloja on löydetty. Wupatkissa pueblot ovat punaisesta hiekkakivestä tehtyjä rakennuksia. Pueblo intiaanit viljelivät maata kuivassa Arizonassa, ja todisteiden mukaan myös luultavimmin kävivät kauppaa.

Pueblo-intiaanien raunioilla Arizonan Wupatkissa on ihanan rauhallinen ja hengellinen tunnelma

Pueblo-intiaanien raunioilla Arizonan Wupatkissa on ihanan rauhallinen ja hengellinen tunnelma

WUPATKI NATIONAL MONUMENT

Wupatkin alue on ollut asutettuna noin 900 vuotta sitten. Wupatki on hopin kieltä, ja tarkoittaa korkeaa taloa. Alueella oli useita puebloja, ja niistä suurin oli nimeltään Wupatki, ja siitä tulee myös puiston nimi. Wupatki Pueblossa oli aikanaan jopa yli 100 huonetta, ja se oli täynnä elämää. Arvellaan, että vuonna 1182 siellä on asunut noin 80-100 ihmistä. Muut alueen pueblot olivat pienempiä mutta nekin ovat näkemisen arvoisia. Alueella tehdään edelleen arkeologisia kaivauksia, joten siellä ei voi patikoida tai harhailla oman mielen mukaan. Puebloille johtavat tiet ja polut ovat kuitenkin avoinna koko päivän, samoin kuin muutama puistossa oleva patikkapolku.

Me aloitimme kierroksen Visitor Centeristä. Siellä on mielenkiintoinen pieni museo, ja saimme mukaamme vihkosen joka kertoi mitä kaikkea Wupatkissa oli ollut. Polku Wupatki Pueblolle lähtee ihan Visitor Centerin pihasta. Kiersimme ensin varsinaisen rakennuksen ja sitten sen pihamaan. Alueella oli sen aikaiseen pallopeliin tarkoitettu kenttä, sekä “kiva” eli uskonnollisiin tarkoituksiin ja kokouksiin tarkoitettu pyöreä rakennelma. Kivassa joidenkin tietojen mukaan saatettiin myös jakaa ruokaa. Wupatkin kiva näkyy yllä olevassa kuvassa jossa katselen raunioita sen keskeltä.

Wupatki ennen ja nyt

Wupatki ennen ja nyt

wupatki_sign.jpg
Wupatkin pyöreä reunainen “kiva” -rakennelma

Wupatkin pyöreä reunainen “kiva” -rakennelma

Ball court on toiminut ennen muinoin pallopelien pelaamisen areenana

Ball court on toiminut ennen muinoin pallopelien pelaamisen areenana

Kävimme myös katsomassa paria muuta puebloa Wupatkin alueella. Jotkut eivät olleet niin hyvin säilyneitä, mutta sanoisin, että ainakin Wukoki Pueblo kannattaa käydä kurkkaamassa. Paikalla ei ollut meidän lisäksi montaa muuta ihmistä, joten saimme ihailla näitä rakennuksia ihan rauhassa.

IHMEELLINEN ILMAREIKÄ - BLOW HOLE

Wupatkin pihassa oli myös niin sanottu “blow hole”. Se on eräänlainen reikä, joka väliin imee itseensä ilmaa, ja väliin puhaltaa ilmaa ulos. Ilma voi tulla ulos niin lujaa, että se saa hameesi nousemaan ylös… ha ha. Onnekseni minulla oli päällä pitkä hame, enkä tuntenut reiän kohdalla mitään ilmavirtausta. Sain siis käyskennellä huoletta hameeni kanssa!

Kukaan ei täysin tiedä, mikä tämä reiän alkuperäinen käyttötarkoitus on ollut intiaanien elämässä, mutta nykyään sen tarina kiehtoo monia. Ei myöskään täysin tiedetä mitä reiän alapuolella on, mutta tutkijoiden mukaan maan alla on rakoja, joissa ilma voi kulkea edes takaisin. Alueella on muitakin ilmareikiä joiden maanrakojen arvellaan olevan kytköksissä toisiinsa. Ilmareikä toimii niin, että kun ilma reiän yläpuolella on lämpimämpää kuin maan alla olevassa raossa, ilma tulee ulos. Kun tilanne taas on toisinpäin, reikä vetää itseensä lisää ilmaa. Myös ilmanpaine vaikuttaa siihen milloin ilma tulee ulos tai menee sisään.

Wupatki blow hole, Arizona

Wupatki blow hole, Arizona

Vielä nykyäänkin tarinat Wupatkista kulkevat eri intiaaniheimojen; Hopien, Navajojen ja Zunien mukana vanhemmilta lapsille. Vaikka puebloissa ei enää ole virallisesti asutusta, Hopi-intiaanit uskovat, että sen entiset asukkaat ovat edelleen läsnä vartioimassa aluetta. Ja jotenkin sen hengellisyyden pystyy myös siellä vierailessa aistimaan… tuossa aavikon omassa hiljaisuudessa.

Jätän kertomukset Sunset Craterin tulivuoresta ensi kertaan, muuten tästä tulee liian pitkä sepustus. Vaikka puistot ovat yhteisen tien varressa ja toisissaan kiinni, ne ovat totaalisen erilaisia. Kannattaa siis tulla kurkkaamaan seuraavakin postaus mustan hiekan ja laavan maisemista!