Viinilaakson viemää

Contact Us

Use the form on the right to contact us.

You can edit the text in this area, and change where the contact form on the right submits to, by entering edit mode using the modes on the bottom right. 

         

123 Street Avenue, City Town, 99999

(123) 555-6789

email@address.com

 

You can set your address, phone number, email and site description in the settings tab.
Link to read me page with more information.

80C4F3B5-B10E-4112-81A9-46227A086C38.JPG

Matkablogi Lifestyleblogi Perhematkat Viinilaakson viemää

Matkablogi ja lifestyle-blogi Kalifornian auringon alta. Elämää, matkakokemuksia, ruokaa ja viiniä ympäri maailmaa. Soolo- ja perhematkailua.

Filtering by Category: Utah

Grand Staircase-Escalante ja Toadstool Hoodoos Utahissa

Paula Gaston

Reissumme yksi parhaista patikkapoluista löytyi hieman yllättäen Utahin ja Arizonan rajalta, ihan tien varresta. Olimme jo jättäneet taaksemme kuuluisan Zionin kansallispuiston ja yöpyneet Kanabin pikkukaupungissa. Siitä lähdimme sitten ajelemaan kohti Pagen kaupunkia, jonne majoittuisimme seuraavaksi. Karttaa katsoessa olin kuitenkin bongannut erikoisia hoodoita, eli kivimuodostelmia, melkein tien varresta. Kun kyltti Toadstoolille tuli vastaan, päätimme hetken mielenjohteesta pysähtyä katsomaan, olisiko se jotain mitä voisimme käydä katsomassa.

Grand Staircase-Escalante ja Toadstool Hoodoos polun alku (Utah)

Grand Staircase-Escalante ja Toadstool Hoodoos polun alku (Utah)

 

UPEA GRAND STAIRCASE-ESCALANTE

Toadstool Trail on osa kiisteltyä Grand Staircase-Escalanten National Monumentia. Kiistaa on aiheuttanut se, että alue on todella laaja, ja kun presidentti Bill Clinton teki siitä suojelualueen, kyseenalaistettiin presidentin valtuudet nimittää monumentiksi niin iso alue. Grand Staircase-Escalanten alueelta löytyy lukuisia määriä erilaisia kivimuodostelmia, sadevesien muovaavia solia ja kanjoneita, sekä kalliomaalauksia. Lisäksi nyt ollaan dinosauriiden entisillä asuinalueilla, ja maastosta on löytynyt paljon fossiileja ja jalanjälkiä. Vuonna 2013 kalliokosta löydettiin jopa kokonaan uusi laji. Grand Staircase-Escalanten nimi juontaa sen kiviseinämästä, joka kauempaa näyttää portaikolta. Escalante taas on alueella virtaava joki.

Vuonna 2017 presidentti Donald Trump määräsi monumentin pinta-alaa pienennettäväksi 47%:lla, avaten ovia maan käytölle kaivos- ja tienrakennustarkoituksiin. Pienennystä vastaan nostettiin useita lakisyytteitä, joten asian käsittely toistaiseksi jatkuu.

TOADSTOOL TRAIL JA HIENOT SIENIKIVET

Polku joka johdattaa hoodoo -kiville lähtee siis ihan Highway 89 varresta. Sen luona on pieni parkkipaikka, ja kyltti joka kertoo alueesta. Kun saavuimme parkkipaikalle, siellä oli jokunen muukin auto, ja ihmisiä lähdössä patikoimaan. Polku on edestakaisin käveltynä vain (1,5 mailia) pitkä, ja maasto helppokulkuista, joten tämä reitti sopii myös lapsille. Osan matkaa kuljimme jonkunlaisen pienen puron hiekkaista pohjaa, ja ajoittain sen viererssä kulki myös polku. Muutamaan otteeseen jouduimme kiipeämään muutaman kiven verran, mutta ei mitään sellaista mistä lapsoset eivät suoriutuisi. Isommalla neidillä oli hauskaa kiipeillessä ja pienempi otti pienet päiväunet kantorinkassa.

Polkuja Toadstool Trailillä Utahissa

Polkuja Toadstool Trailillä Utahissa

toadstool_maisema.jpg
toadstool_lara.jpg

Ensimmäinen toadstool on varsin vaikuttava, ja sen näkee jo kaukaa. Kerrankin oli mukavaa olla paikassa, jossa ei ollut tuhottomasti muuta populaa, vaan saimme aika rauhassa näpsiä kuvia sienikivien kanssa läheltä ja kaukaa. Nämä kivet ovat muovautuneet tuulen ja eroosion vaikutuksesta. Pehmeämmän hiekkakiven päällä on kovempi kivikuori, joka sitten jää isommaksi kuluessaan hitaampaa kuin alaosa. Näin syntyy toadstool joka tarkoittaa englanniksi sientä. Jonakin päivänä eroosio syö lopullisesti reiän näidenkin kivien varsiin ja ne kaatuvat… nyyh!

toadstool_banner.jpg
Toadstool Hoodoo, Utah

Toadstool Hoodoo, Utah

toadstool_sienet.jpg
Vähän hirvitti mennä tämän kiven alle kekkuloimaan.

Vähän hirvitti mennä tämän kiven alle kekkuloimaan.

Jossakin luki, että näiltä kiviltä jos jatkaa polku eteenpäin, näkee todella paljon lisää kiviä. Emme kuitenkaan olleet ihan varmoja mihin suuntaan tästä pitäisi lähteä, sillä näimme kaksi eri polkua. Toisen kävin itse kurkkaamassa ja se vaati vähän kiipeämistä. Se päättyi ylhäälle kivien päälle. Toinen polku näytti menevän todella jyrkkää mäkeä ylös, joten päätimme, että olimme nähneet tarpeeksi hoodoita ja palasimme autolle. Aurinko alkoi olla jo aika kuuma, ja nälkäkin kurni vatsassa. Siinä mielessä suosittelenkin tätä reittiä aamulla jo aikaisin, sillä sen varrella ei ole ollenkaan varjoa. Me olimme liikkeellä huhtikuussa puolen päivän aikaan, ja silloinkin alkoi olla jo melko kuuma. Mitähän se on sitten kesällä?! Parkkipaikkakin on varmaan helpompi löytää heti aamutuimaan.

Tämä oli tosi kiva pikkulenkki, joten jos olet joskus näillä kulmilla, niin ehdottomasti kannattaa pysähtyä. Me jatkoimme tästä kohti Pagen kaupunkia ja Lake Powellia. Niistä lisää myöhemmin! Halipazuippa!

 

Yksi kalkkarokäärmeburger, kiitos - Fort Zion, Utah

Paula Gaston

Perheemme on varsin seikkailunhakuinen niin matkojen kuin ruoankin suhteen. Itselleni kun on ikää tullut lisää, niin en ehkä lähde yhtä helposti enää kaikenlaisiin hullutuksiin mukaan, mutta maistan mielelläni paikallisia ruokia eri reissuilla. Tällä kertaa satuimme paikkaan, jonka laittaisin nyt juurikin tuonne hullutusten kategoriaan, ja tuli maistettua jotakin mitä ei ihan joka paikassa ole edes tarjolla.

Olimme siis Utahin puolella piskuisessa kaupungissa nimeltä Hurricane, josta pääsimme helposti patikoimaan Zionin kansallispuistoon. Illalla meille yllättäen selvisi, että lähes koko kylä oli niin sanotusti kiinni. Utah on hyvin uskonnollinen osavaltio, ja monet liikkeet ovat sunnuntaisin suljettuna. Ja nyt oli vieläpä kaiken kukkuraksi pääsiäissunnuntai! Pienen tutkimuksen jälkeen meille jäi vaihtoehdoiksi joko pikaruoka, huono meksikolainen ravintola tai hyvät arvostelut saanut kauempana oleva Fort Zion -ravintola. Päädyimme näistä viimeiseen.

fort_zion.jpg

Pihaan ajaessamme totesimme, että nyt taisimmekin sattua varsinaiseen turistirysään. Sesonki ei ollut vielä kuitenkaan alkanut, joten paikalla ei ollut kuin muutama hassu asiakas meidän lisäksi. Fort Zionissa on ravintolan lisäksi matkamuistomyymälä, hauska villinlännen kylä kuvien ottamista varten sekä pienoinen kotieläintarha. Me skippasimme eläimet vaikka pääsymaksu eläimiä silittelemään olisi ollut vain $1. Ravintola mainostaa myös itsetehtyä jäätelöä.

Täällä voi kuvata itsensä villinlännen kylässä

Täällä voi kuvata itsensä villinlännen kylässä

Varsinainen ruokalista olikin meille sitten yllätys. Tavallisten burgerien lisäksi tarjolla oli muun muassa buffaloburgereita, hirvenlihaburgereita, peuraburgereita ja villisikaburgereita. Mitähän lienee ollut Jackalope burgerissa? Jackalope on nimittäin myyttinen eläinhahmo, jolla on jäniksen vartalo ja antiloopin sarvet. Ehkä oliskin pitänyt kokeilla. Niin, ja sitten oli vielä se kalkkarokäärmeburger. Mieheni hetkenmielijohteesta päätyi yllättäen sellaiseen.

fort_zion_menu.jpg

Itse ravintola oli vähän saluunatyyppinen, ja siellä oli useita hauskoja yksityiskohtia. Yhtenä niistä oli pöytänumero, joka oli jättimäisen pelikortin muodossa. Lisäksi ruokatilauksen yhteydessä sai pyöräyttää onnenpyörää, ja onnekkaimmat saivat jäätelötötterön jälkiruoaksi. No, meitä ei sellainen onni tällä kertaa kohdannut, mutta pääasia, että saatii murkinaa mahaan ennen nukkumaan menoa.

Mieheni tosiaan tilasi Rattlesnake Burgerin eli hampurilaisen kalkkarokäärmepihvillä. Käärmepihvi oli vaalea, aika kuiva ja lähenteli kanan makua. Pakkohan sitä oli sitten minunkin maistaa. Suosittelen kyllä tilaamaan pihvin mediumina, sillä kypsäksi paistettuna pihvi oli aivan liian kuiva. Olen maistanut käärmettä joskus aikaisemminkin kun hotelli- ja ravintolakoulussa väkersimme kaikenlaista eksoottista, mutta kalkkarokäärmettä se ei sentään ollut. Tulipa nyt siis koettua sitten sekin. Olimme molemmat sitä mieltä, että se perinteinen hampurilainen kuitenkin pesee käärmeburgerin 100-0, joten tämä kokeilu taisi jäädä yhteen kertaan.

Kalkkarokäärmeburger - Fort Zion, Utah

Kalkkarokäärmeburger - Fort Zion, Utah

rattlesnakeburgeri.jpg

Fort Zion oli hauska tuttavuus, ja varmasti Zionin kansallispuistosta lasten kanssa pois tuleville oivallinen pysähdyspaikka. Ruoka itsessään oli vähän pettymys sillä vaikka burgerit olivatkin ihan ok, ei listalla sitten paljoa muuta ollutkaan. En nyt ihan ymmärtänyt, mistä tämä paikka oli niin hyvät arvostelut saanut. Ehkä ruoka on ollut muille kävijöille sivuseikka. Mutta yhdessä asiassa ei ainakaan ollut valittamista…nimittäin maisemissa!

fort_zion_maisema.jpg

Zionissa käynnin jälkeen suuntasimme Kanabiin ihmettelemään hoodoo -kivipatsaita, ja sieltä kohti Pagea ja Antelope Canyonia. Niistä lisää myöhemmin.

 

Loukkaantuminen Zionin kansallispuistossa Utahissa

Paula Gaston

Matkamme Utahissa jatkui pääsiäisen jälkeen. Vietimme siis pääsiäistä perheen kesken, sillä kokoonnuimme sukulaisten kanssa Snow Canyon State Parkiin sirottelemaan isoisomummin tuhkat vuorille. Se oli tämän road trippimme perimmäinen tarkoitus. Seuraavana päivänä söimme porukalla pääsiäisbrunssin The Fish Rock Grille At The Ledges -ravintolassa, joka sijaitsee St. Georgen kaupungissa. Pääsiäispupukin oli sinne eksynyt ilahduttamaan lapsia. Harvemmin tulee nähtyä niin isoa kööriä sukulaisia kerralla, ja lapsilla oli tietenkin hauskaa leikkiessään serkkujen kanssa. Harvemmin tulee myös kompuroitua ja tiputtua kallion kielekkeeltä alas, kuten minä myöhemmin tein.

Brunssin jälkeen sukulaisten oli aika erkaantua omiin suuntiinsa, ja mekin lähdimme kohti Hurricane nimistä kaupunkia. Yövyimme siellä ennen päiväämme kuuluisassa Zionin kansallispuistossa. Käynti Zionissa oli meille jo toinen, joten osa puistosta oli meillä jo nähtynä. Molemmilla kerroilla olemme kuitenkin olleet liikkeellä lasten kanssa, joten ne kaikista vaativimmat (ja kuuluisimmat) patikkareitit, kuten Narrows ja Angels Landing on jätetty suosiolla myöhemmälle.

 
zion_kivet.jpg

ZION NATIONAL PARK JA PARKKIPAIKKA NIGHTMARE

Zion on Yhdysvaltojen kolmanneksi vierailluin kansallispuisto. Itse edelleen liputan Bryce Canyonin kansallispuiston puolesta ennen Zionia, mutta näen kyllä mistä tämä suosio johtuu. Zionilla on tarjota puiston alueella niin monenlaista erilaista maisemaa ja patikkapolkua, että niiden kaikkien koluamiseen saisi varmaan kulumaan useita viikkoja. Yksi asia, jota olen aina inhonnut näissä suosituissa kansallispuistoissa, on shuttle bussilla ajeleminen ympäriinsä. Vaikka ymmärränkin oikein hyvin miksi näin on tehtävä, en siitä silti tykkää. Se nimittäin aina hidastaa pääsyä patikoimaan ja sieltä pois, ja on hankalaa varsinkin ihan pienten lasten kanssa. Ja Zionissa voi parhaimmillaan joutua menemään bussilla kahteenkin otteeseen; ensin lähikaupungista itse puistoon, ja siitä sitten vielä patikkapoluille laaksoon. Kannattaa siis saapua paikalle hyvin aikaisin aamulla, niin kuin me teimme, niin saattaa saada auton vielä puiston sisäpuolelle parkkiin.

Shuttle bussit lähtevät Visitor Centerin pihasta alas Zionin laaksoon. Matkan varrella on muun muassa museo, ja muitakin palveluita. Parhaat patikkapolut ovat ehdottomasti laaksossa, kuten Narrows, Emerald Pools ja monet muut. Me kävimme sekä Lower että Upper Emerald Poolsin reitin viime kerralla, ja Narrows oli runsaiden sateiden vuoksi suljettuna. Myrskytuhoista johtuen myös Emerald Poolsin reitti oli suljettu.

zion_kalliot.jpg

WATCHMAN TRAIL JA KOHTALOKAS KAATUMINEN

Koska olimme jo edellisellä kerralla käyneet Zionin laaksossa, päätimme tällä kertaa lähteä patikoimaan suoraan Visitor Centeriltä jossa automme oli parkissa. Polkuja oli kaksi; helppo Pa’rus Trail ja keskivaikea Watchman Trail. Me valitsimme niistä jälkimmäisen. Polku mutkitteli vuoren rinnettä ylös näköalatasanteelle, jossa söimme eväät, ja sitten alas samaa reittiä. Tämä reitti on lähes viisi kilometriä pitkä ja sopii lapsille. Ainakin meidän 6-vuotias jaksoi matkan ihan hyvin ja pienempi neiti tuli tietysti kantorinkassa. Ylhäällä sitten levähdimme, söimme eväitä ja päästimme pienimmäisenkin jalottelemaan.

Täytyy kuitenkin sanoa, että Watchman Trail ei kyllä näköaloiltaan ole sitä Zionin parasta antia. Näin voi sanoa, kun tietää mitä muutakin siellä on tarjolla. Näköalat ylhäältä olivat toki kivat, mutta eivät mitenkään henkeäsalpaavat. Polku on varsin kivinen, ja se kulkee muutamassa kohdassa ihan kielekkeen reunaa, eli lapsia on hyvä pitää silmällä. Ja varmaan aikuisiakin! Onnistuin nimittäin alastullessa astumaan irtokiven päälle jolloin ja jalkani lipesi, jolloin kaaduin useamman kiviportaan verran alaspäin. Ja suoraan vastaantulijoiden edessä, tottakai! Siinä rytäkässä peukaloni vääntyi aika kipeästi, ja nyt olen sitten viikon verran tuskaillut niin sanottua “hiihtäjän peukaloa”. Toivotaan, että se paranee itsekseen eikä lääkäriä tarvita. Ainakin turvotus on hävinnyt eikä kipuakaan enää ole kuin sormea vääntäessä. Tilannetta helpotti se, että sain lioteltua sormea jääkylmässä joessa kun pääsimme alas polulta, ja lopulta sain Visitor Centeristä myös jääpussin. Ja onneksi perheen pienimmäinen oli sentään miehellä kantorinkassa, eikä minulla.

Watchman Trail Zion National Parkissa

Watchman Trail Zion National Parkissa

Näköalat Watchman Traililtä

Näköalat Watchman Traililtä

Southwestern Tent Caterpillar, eli perhosen toukka tekee keväisin teltan näköisiä viritelmiä puihin.

Southwestern Tent Caterpillar, eli perhosen toukka tekee keväisin teltan näköisiä viritelmiä puihin.

Tällä mennään nyt hetken aikaa.

Tällä mennään nyt hetken aikaa.

VIIME KERRAN PATIKKAREITIT - EMERLAD POOLS, CHECKERBOARD MESA JA MANY POOLS

Viime kerralla me saavuimme Zioniin toista kautta ja ajoimme sen läpi. Siinä matkalla näki monenlaista maisemaa. Tälläkin kerralla oli tarkoitus poistua tuota toista sisäänkäyntiä käyttäen, mutta tie olikin suljettu toistaiseksi tietöiden vuoksi. Kannattaa kuitenkin ehdottomasti käydä ajelemassa puistossa ihmettelemässä upeita kivimuodostelmia. Tien varresta lähtee myös useita pienempiä ja vähemmän tunnettuja patikkareittejä. Me esimerkiksi löysimme kivan pikkupolun jonka varresta löytyi useita sadeveden täyttämiä kallioon muotoutuneita altailta. Myöhemmin luin, että tuota aluetta paikalliset kutsuvat nimellä “Many Pools”.

Many Pools oli hauska pieni retki, mutta tätä reittiä ei ole merkattu mitenkään. Me löysimme sen yhdestä Zionista kertovasta kirjasta.

Many Pools oli hauska pieni retki, mutta tätä reittiä ei ole merkattu mitenkään. Me löysimme sen yhdestä Zionista kertovasta kirjasta.

Myös Checkerboard Mesa on mielenkiintoinen luonnon muovaava nähtävyys. Tuuli ja eroosio ovat tehneet tähän hiekkakiviseen kallioon ikään kuin shakkilautakuvion, ihan kuin Snow Canyonillakin näimme. Checkerboard Mesan näkee ihan vaikka pysähtymällä näköalapaikalle, tai voi tehdä lyhyen patikoinnin katsomaan sitä lähempää.

Checkerboard Mesa

Checkerboard Mesa

Emerald Pools lienee yksi Zionin tunnetuimpia reittejä. Vuoren rinteelle on muodostunut kaksi kirkasta allasta johon sadevesi laskee kallioiden seinämiä pitkin. Niiden luokse on aika jyrkkä kiipeäminen, mutta me kävimme katsomassa molemmat; ylemmän ja alemman poolin.

Emerald Pools

Emerald Pools

Patikoinnin jälkeen tapasimme vielä mieheni enon vaimoineen parkkipaikalla. He olivat olleet myös patikoimassa ja suuntasivat nyt Bryce Canyonille. Me olimme suunnitelleet päivälle myös toista patikkaretkeä, mutta loukkaantumisestani johtuen päätimmekin lähteä puistosta aikaisemmin kuin oli suunniteltu. Seuraavaksi yöksi suuntasimme itäänpäin, Kanabin kaupunkiin. Suunnitelmissa oli ajella Arizonaan, pysähdellä patikoimaan ja vierailla kansallispuistoissa. Pääsimmepä maistamaan kalkkarokäärmeburgeriakin, mutta siitä lisää ensi kerralla. Siiihen saakka morjensta!

 

Hyvästit isoisoäidille Utahin Snow Canyonilla

Paula Gaston

On vihdoin tullut aika päivitellä vähän kuluneen viikon tapahtumia. Road trippimme Kaliforniasta Nevadan kautta Utahiin ja Arizonaan oli nimittäin sen verran tiivis, että hyvä kun sain muutaman kuvan pukattua ulos iltaisin ennen kuin kaaduin sänkyyn. Matkan varsinainen tarkoitus oli tavata sukulaisia St. Georgessa, Utahissa, ja saattaa marraskuussa pois nukkunut isoisoäiti viimeiseen lepopaikkaansa. Tapasimme osan porukasta perjantai-iltana illallisen merkeissä, ja lauantaina aamiaisen jälkeen sitten suuntasimme sitten Snow Canyon State Parkiin sirottelemaan isoisoäidin tuhkat hänen toivomuksensa mukaan.

snow_canyon.jpg
 

Snow Canyon ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta puisto oli ihan uskomattoman kaunis. Punaiset kalliot loistivat auringossa molemmin puolin tietä ajaessamme puistoon. Kun saimme ryhmämme kasaan, lähdimme lyhyelle patikkaretkelle etsimään paikkaa jonne voisimme isoisoäidin tuhkat sirotella. Monet kansallis- ja osavaltionpuistot antavat lupia tuhkan sirotteluun tietyin säännöin, ja mekin olimme etukäteen tarkistaneet, että se oli täällä sallittua. Toin mukanani kimpun punaisia ruusua jotka jaoin lapsille. He jättivät ne sittem paikkoihin joihin tuhkaa siroteltiin. Isoisoäiti oli kovin tärkeä etenkin isommalle neidillemme, ja varmasti serkuillensa myös. Nuorimmaisemme on vielä pieni muistamaan tämän ajan tapahtumia. Vaikkei meillä mitään erityisiä seremonioita tuona päivänä ollutkaan, oli tuhkien sirottelu omalla tapaa kaunis hetki. Isoisoäiti pääsi toivomaansa paikkaan, ja meille kaikille jäi päivästä kaunis muisto.

ruusut_snow_canyon.jpg

Aurinko alkoi porottaa jo melkoisen kuumasti mutta osa meistä päätti vielä käväistä lyhyellä patikkaretkellä katsomassa kivettyneitä hiekkadyynejä (Petrified Sand Dunes Trail). Aikoinaan tuulet ovat puhaltaneet alueelle hiekkaa joka myöhemmin on pakkautunut ja tiivistynyt kiveksi. Kiviaineksen nimi on Navajo Sandstone sen mukaisesti, että nyt ollaan Navajo intiaanien elinalueilla eli Navajo Countryssä. Kalliot todellakin vieläkin näyttivät kauempaa katsottuina dyyneiltä. Lähempänä sitten oli nähtävissä kaikenlaisia tuulen ja eroosion kiveen aiheuttamia kuvioita. Olen nähnyt vastaavaa shakkilautaa muistuttavaa kuviota Zionin kansallispuiston kalliossa, ja se onkin yksi paikan vetonauloista (Checkerboard mesa).

Snow Canyon State Park, Utah

Snow Canyon State Park, Utah

snow_canyon_view.jpg

Maasto ei ollut kovin vaikeakulkuista, eikä meillä ollut ongelmia vaikka mukana oli lapsia ja yksi neiti kantorinkassakin. Kun pääsimme ylös dyynin päälle, tuntui siltä kuin punaista kalliota olisi riittänyt silmin kantamattomiin. Ylhäällä dyynin päällä oli laaja alue pyöreäksi muotoutuneita pikkukiviä. Kyllä luonto on ihmeellinen kun se osaa tällaisiakin tehdä!

snow_canyon_kivet.jpg
snow_canyon_paula.jpg
snow_canyon_kukat.jpg

Päivän teema oli ehkä surullinen, mutta päällimmäinen tunne tuolloin oli kuitenkin onni. Olimme onnellisia, että pääsimme viemään isoisoäidin hänen toivomaansa paikkaan. Olimme onnellisia, että saimme tehdä sen yhdessä niin monen perheen jäsenen kanssa joita harvoin näemme. Ja olimme onnellisia, että saimme kuulla sen päivän aikana niin montaa tarinaa isoisoäidistä. Ja olimme onnellisia, että päivästä tuli kaikin puolin kaunis päivä!

 

Utahin mielettömät suolatasangot - Bonneville Salt Flats

Paula Gaston

Utahin road tripin viimeinen etappimme oli Bonnevillen suolatasangot, jotka ovat monelle tutut siellä käydyistä kilpa-ajoista. Tämä ei varsinaisesti ollut yksi meidän matkan kohteista, mutta koska se sattui matkamme varrelle, halusin pysähtyä ottamaan siellä pari kuvaa. Olemme pysähtyneet siellä aiemminkin ohikulkumatkalla mutta päivä oli tuolloin pilvinen, eikä suola-aavikko näyttänyt yhtä upealle kuin olin kuvissa nähnyt. Kun lähdimme kotimatkalle Utahin Vineyardista, ristin sormeni toivoen, että Bonnevilleen päästyämme aurinko paistaisi.

Bonnevillen suola-aavikko sijaitsee ihan Utahin ja Nevadan rajan tuntumassa, I-80 tien varressa. Tämä niin sanottu “suolapannu” on syntynyt kun entisaikojen vesistö alueelta on haihtunut pois ja jättänyt jälkeensä suolakerrostuman. Bonnevillen suolatasanko on paksuimmillaan 1,8 metriä paksu, mutta se voi paikoin olla pettävä, sillä suolakuoren alla on usein liejua. Bonneville Speedwayllä on rikottu monia nopeusennätyksiä, ja joka vuotinen Speed Week televisioidaan moniin maihin. Muutamina lähivuosina Speed Week on kuitenkin jouduttu perumaan suolakerroksen ohenemisen vuoksi.

 

Aurinkoa toivovalle alkumatkamme ei näyttänyt mitenkään suotuisalle, sillä taivaalta putoili maahan hiljalleen lumihiutaleita. Joka suunnassa näytti harmaalle. Vasta kun ohitimme Salt Lake Cityn (josta muuten kirjoittelin muutama vuosi sitten), ja ajelimme Ison Suolajärven reunamaa pitkin, alkoi aurinko pilkottaa pilvien lomasta. Ensimmäinen vihje lähenevästä tasangosta oli Mortonin suolatehdas tien varressa. Morton on ainakin meillä Kaliforniassa varmasti käytetyin suolamerkki. Ja lopulta kun pääsimme itse suola-aavikkolle, taivas oli täysin pilvetön. Jippii! Mutta sitten kohtasimmekin toisen ongelman. Aavikkolla oli ihan hemmetinmoinen tuuli joka oli puhaltanut suolan päälle kerrostuman hiekkaa. Nyt kun taivas ei ollutkaan harmaa, suolatasanko sitten oli.

Lopulta löysimme aavikolta kohdan jossa suola säihkyi valkoisena auringossa. Se sattui olemaan levähdyspaikan kohdalla jossa oli myös vessat, joten parkkeerasimme auton sen pihaan. Monet ajoivat suoraan suolan päälle autoilla ja jatkoivat matkaa kauemmaksi aavikolle. Näin mekin teimme viimeksi, mutta nyt päätimme säästää autoa, sillä sen suolaaminen ei ole koskaan hyvä idea. Kävelimme pienen matkaa suolan päälle ottamaan vähän kuvia. Olisimme ehkä ottaneet enemmänkin kuvia tällä stopilla, mutta tuuli oli kertakaikkiaan todella jäinen. Kuvia katsellessa on vaikea uskoa kuinka järkyttävän kylmää aavikolla oli. Vinkkinä muuten pysähdyspaikkaa etsivälle sanottakoon, että kun sellainen sattuu kohdalle, ei kannata ajaa ohi! Moottoritieltä ei nimittäin pääse kääntymään enää takaisin kuin ajamalla tuhottoman kauan, tai tekemällä laittoman u-käännöksen, jonka mekin sitten päädyimme tekemään…shhh!

Suolaa suolaa, enemmän suolaa…

Suolaa suolaa, enemmän suolaa…

05818EFA-63E3-426B-89F4-A1E4F08F2070.JPG
FB9338D4-5471-4A65-9C72-39D1B73427F3.JPG
bonneville_jalat.jpg
441F7F65-69F3-413A-8763-61C07681AF49.JPG

Bonnevilleä lähin kaupunki on West Wendover, jossa mekin pysähdyimme syömään. Tietää todella tulleensa Nevadan puolelle kun kaupungin ainoa Starbucks löytyy kasinolta! Mutta kahvit saatiin ja matkamme jatkui kohti Winnemuccan kaupunkia jossa yövyimme. Suolatasangot ovat aina upea näky, mutta siellä ei sitten kirjaimmellisesti ole mitään muuta. Lähialueen huoltoasemalta voi ostaa matkamuistoja ja postikortteja jos haluaa tuntea itsensä turistiksi. Mutta muuten, en ehkä lähtisi näin kauas ajamaan ihan vain suolaa katsomaan. Oli kuitenkin kiva, että kotimatkallakin oli jotakin nähtävää. Nevadan erämaa nimittäin on todella puuduttavaa katseltavaa.

bonneville_cowboy.jpg

Kotiin Kaliforniaan päästiin seuraavana päivänä, ja näin on taputeltu tämäkin matka. Ensi kerralla ollaan vihdoin vähän jouluisimmissa tunnelmissa!