Contact Us

Use the form on the right to contact us.

You can edit the text in this area, and change where the contact form on the right submits to, by entering edit mode using the modes on the bottom right. 

         

123 Street Avenue, City Town, 99999

(123) 555-6789

email@address.com

 

You can set your address, phone number, email and site description in the settings tab.
Link to read me page with more information.

blogi_banner_uusin.jpg

Matkablogi Lifestyleblogi Perhematkat Viinilaakson viemää

Matkablogi ja lifestyle-blogi Kalifornian auringon alta. Elämää, matkakokemuksia, ruokaa ja viiniä ympäri maailmaa. Soolo- ja perhematkailua.

Filtering by Category: Lifestyle

Näin toimii Build-a-Bear Workshop Yhdysvalloissa

Paula Gaston

Tällä kertaa tarjolla on vähän erilainen postaus. Koska aiemmin olen maininnut, että kerron teille Build-A-Bear Workshopista täällä Yhdysvalloissa, niin tässä se nyt tulee. Alunperinhän suunnitelmissa oli pitää nyt 7-vuotiaan tyttäremme synttärit Build-A-Bearissa, mutta hän lopulta päätti, että haluaakin mennä sinne vain äidin kanssa. Niinpä synttärit pidettiin kotona ihan eri teemalla, ja sitten menimme synttärilahjana tekemään neidille hänen toivomansa nallen. Build-A-Bear Workshopissa lapsi pääsee itse täyttämään ja koristelemaan valitsemansa nallen ohjaajan avustuksella, ja nalle lähtee sitten valmiina lapsen mukana kotiin. Oletteko koskaan kokeilleet vastaavaa, tai tiedättekö on samanlaisia workshoppeja muissa maissa?

buildabear_kauppa.jpg

Yleensä Buil-A-Bear Workshopit löytyvät ostoskeskuksista tai muista paikoista joissa käy paljon vierailijoita, kuten risteilyaluksilta tai pop up -tapahtumista. Nalleja on rakennettu tällä tyylillä jo yli kaksikymmentä vuotta, ja yritys on saanut alkunsa St. Louisissa, Missourissa. Nykyään tarjolla on nallejen lisäksi myös erilaisia pehmoleluja ja tunnettuja piirroshahmoja. Meidänkään neiti ei pelkkään nalleen tyytynyt, vaan hän oli jo etukäteen päättänyt tehdä The Secret Life of Pets (Lemmikkien salainen elämä) -elokuvasta tutun, valkoisen koiran, Gidgetin.

Perillä paikan päällä minulla ei ollut pienintä hajuakaan miten koko workshop toimii. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä jo heti ovella meidät otettiin iloisesti vastaan, ja meille kerrottiin mitä seuraavaksi tapahtuu. Koko workshop toimi jopa niin hyvin, että nallen täyttäminen meinasi tapahtua yhdessä sujauksessa, ja jouduin vähän jarruttelemaan hommaa, että saisin edes jonkun kuvan otettua.

Ensin siis valittiin se nalle tai lelu, jonka lapsi haluaa täyttää. Sen jälkeen siirryttiin koneelle, jonka kuvaruudusta sai valita erilaisia ääniä. Joillekin hahmoille oli tietenkin omat äänet, mutta valittavana oli myös vähän yleisempiä ääniä kuten koiran haukuntaa, kissan maukumista tai lauluja. Olisipa hahmolle voinut jopa äänittää omankin äänen, mutta Gidgetille tuli tällä kertaa pikkukoiran räksyttävä ääni. Ääninappi syötettiin pehmolelun jalkaan josta sitä on helppo painaa. Sen jälkeen lelun sisään laitettiin sydän. Sydämiä oli erilaisia kuten ihan vaan muodollinen, kankainen sydän tai sydännappi, josta kuulee ja tuntee sydämenlyönnit. No, meillehän tietenkin valittiin se jälkimmäinenhän. Sitten lelun sisään olisi voinut syöttää vielä hajustenapin, mutta sille sanoin reilusti EI. Mitä jos siitä tulisikin joku kauheasti käryävä pehmolelu josta koko perhe saisi vain päänsärkyä. Jätimme siis hajut kauppaan muille nallen tekijöille. Ja sen jälkeen alkoi eläimen varsinainen täyttö.

Ensin valittiin eläimelle ääni

Ensin valittiin eläimelle ääni

Sydämiä ja hajustenappeja

Sydämiä ja hajustenappeja

Valkoinen pumpuli pyöri vinhasti koneessa josta se syötettiin nallen sisään. Oikeasti tässä kohtaa workshopin työntekijä kaiketi tekee kaiken työn, mutta lapsi saa painaa jalalla nappia, jonka kerrotaan ohjaavan konetta. Kone puhaltaa nallen sisälle pumpulia. Lelu tuli nopeasti täyteen, ja saimme itse sitten päättää tehdäänkö siitä pehmeämpi vai kovempi pehmolelu. Ja siinä se sitten oli, meidän perheen uusi koira, Gidget. Gidget vietiin perupöydälle jossa sitä sai harjata ja pestä. Tosin veden sijasta suihkusta tuli ilmaa, mutta mielestäni hauska kikka.

buildabear_tayttaminen.jpg
Pesupöytä

Pesupöytä

Lopulta oli jäljellä enää vain pehmolelun somistaminen. Se aloitettiin peilipöydältä harjan kera, ja sitten kokeiltiin erilaisia vaatteita, asusteita ja tavaroita. Koska tyttäreni oli valinnut paksun ja pörröisen koiran, ei sille ollutkaan tarjolla ihan mahdottomasti vaihtoehtoja. Kaulapannat olivat liian pieniä ja hameetkin näyttivät vähän hassuilta sen päällä. Lopulta päädyimmekin ostamaan Gidgetille sängyn ja jättämään vaatteet muille olioille.

buildabear_dressing_room.jpg

Lopussa jokainen nallen täyttäjä saa rekisteröidä tekemänsä otuksen tietokoneelle, keksiä sille nimen ja tulostaa sille syntymätodistuksen. Sitten jatketaan matkaa kassalle, jonne se oma workshopin vetäjä antaa jokaisesta lisätystä tuotteesta kerätyt hintalaput, ja sitten maksetaan. Aika iso summa tietenkin. Eihän tämä sentään mitään ilmaista huvia ole! Itse ajattelen niin, että tähän rahaan koko homman olisi voinut tehdä vähän rauhallisemmin ja antaa lapsen kuluttaa enemmän aikaa kaupassa, varsinkaan kun siellä ei ollut mitään ruuhkaa. Mutta lopputulos oli halutun mukainen ja lapsi onnellinen, niin eikös se silloin ole onnistunut lahja?

buildabear_going_home.jpg
Gidget

Gidget

Mitäs muita kivoja lahja ideoita teillä on, joissa pääsee lapsi itsekin tekemään jotain itselleen?

 

Vuoristotauti melkein pilasi matkamme - 5 vinkkiä sen ehkäisemiseen

Paula Gaston

Eipä tarvitse olla vuorikiipeilijä kärsiäkseen vuoristotaudista. Se tuli todettua viime viikonloppuna kun ajoimme Kaliforniassa Sierra Nevadan vuoriston yli sen toiselle puolelle, ja vietimme aikaa vuorilla. Kärsimme kaikenlaisista pikku oireista useamman päivän ajan, ja kun mukana on lapset, niin ehdin jo vähän huolestuakkin. Nyt ollaan jo onnellisesti takaisin kotona, ja matkasta jäi päällisin puolin hyvät muistot. Mutta opin tästä sen, että paras selviytymiskeino vuoristotaudista on tieto! Kun osaa tunnistaa oireet ja tietää miten toimia, ei aseta itseään vaaraan.

yosemite_vuoret.jpg

AMPIAISEN PISTOSTA FLUNSSAAN JA VUORISTOTAUTIIN

Reissun varsinainen päämäärä oli siis vuoriston toisella puolella, Mammoth Lakesillä, ja sinne päästäksemme valitsimme Yosemiten Kansallispuiston läpi kulkevan tien. Suurin osa Yosemitessa kävijöistä oleilee Yosemite Valleyssä, missä puiston tunnetuimmat luonnonnähtävyydet ja patikkareitit ovat, mutta me halusimme nähdä mitä muuta puistolla on tarjottavanaan. Niinpä ajoimme vuoren ylittävän tien läpi, joka kulkee korkeimmillaan yli kolmessa kilometrissä. Pysähdyimme välillä katsomaan maisemia ja teimme pari lyhyttä patikkaretkeäkin. Ja ovathan ne maisemat siellä ylhäällä ihan mahtavat, sitä ei voi kieltää! Huh huh! Mutta sitten alkoi alamäki.

Vanhempaa lastamme pisti Yosemitessä yllättäen ampiainen sisäreiteen. Pistoskohta tietenkin sattui, ja päätimme jättää pysähdyksen kauniilla Tenaya järvellä välistä, ja ajaa suoraan Visitor Centeriin. Onneksi pahin kipu hellitti pian ja päivä jatkui positiivissa merkeissä, vaikkakaan lapsi ei ihan heti tätä kokemusta unohda. Loppumatkan hän oli kauhusta kankeana aina kun joku pienikään pörriäinen tuli lähelle, ja jostain syystä niitä amppareita siellä vuorella tänä vuonna riitti.

Mammoth Lakelle päästyämme ja aamulla hotellista herätessämme, samainen lapsi alkoi valittamaan kurkkukipua. Usutimme häntä juomaan vettä, sillä ulkona oli kuuma ja edessä oli muun muassa patikointi Devil’s Postpile National Monumentille. Koska hotellimme sijaitsi 2,7 kilometrin korkeudessa, ja Devil’s Postpilekin on vajaassa 2,3 kilometrissä, ajattelimme, että kurkkukivut ja muut johtuvat vaan korkeudesta. Varsinkin kun hotellikirjassakin kerrottiin kokonaisen sivun verran vuoristosairaudesta. Illalla hän alkoi kuitenkin pärskiä enemmänkin ja nenäkin meni tukkoiseksi. Flunssa se sieltä siis teki tuloaan.

Kahden yön jälkeen Mammoth Lakesillä, laskeuduimme Mono Lakesille, joka on vajaassa kahdessa kilometrissä. Sepä ei sitten neidin kropalle enää sopinutkaan, vaan järvelle johtavalla portilla hän alkoi oksennella. Rangerille tuntui olevan heti selvää, että korkeuserot tässä nyt sekoittavat meidän päivää, ja hän kehotti juomaan runsaasti vettä. Eikä aikaakaan kun näimme myös toisen lapsen oksentamassa. Meillä suunta oli kuitenkin vielä ylöspäin Bodien kummituskaupunkiin ja sitten taas alaspäin yöpymään Bridgeportiin. Menimme siis melkoista vuoristorataa useamman päivän ajan.

Devil’s Postpile ja neitimme täyttämässä Junior Ranger -kirjaa

Devil’s Postpile ja neitimme täyttämässä Junior Ranger -kirjaa

PÄÄSÄRKYÄ JA UNETTOMUUTTA

Itse olin kärsinyt päänsärystä jo heti Yosemiten ylityksestä lähtien. Patikointipäivänä Devil's Postpilellä ei särkyä ollut, mutta pidempi kävelylenkki tuntui todella raskaalta, ja varsinkin kaikki ylämäkipätkät. Illalla uni ei meinannut millään tulla vaikka olinkin väsynyt, eikä ruoka tahtonut maistua. Seuraavana päivänä päänsärky taas palasi ja yölläkin valvoskelin jälleen aamukahteen saakka. Ei olleenkaan tyypillistä minua. Siinä yön tunteina muiden kuorsausta kuunnellessa, ehtii miettimään vaikka mitä. Mitä jos lapsemme flunssa onkin joku vuoristotaudin oire? Millainenhan olo pienimmäisellä on, sillä hänhän ei osaa sitä edes vielä kertoa meille? Teinkö nyt oikein, että toin lapset tänne kun itsekin kärsin? Vuoristotauti ei ollut oikeasti lähtiessä edes käynyt mielessänikään, sillä Mammoth Lakes on todella suosittu laskettelukohde, ja mekin käymme aika usein vuorilla. Tämä taisi kuitenkin olla korkein paikka jossa olen koskaan yöpynyt.

Viimeisenä päivänä kaikki tuntuivat kuitenkin olevan kunnossa ja oma päänsärkynikin oli poissa. Kotimatka alkoi, ja sekin kulki vielä vuoriston läpi, tällä kertaa Sonora Passia pitkin. Tie käy korkeimmillaan 2,9 kilometrissä, eli ei ihan yhtä korkealla kuin Tioga Pass, mutta matka on todella mutkainen ja tie kapea. Molemmat näistä teistä ovat auki vain muutaman kuukauden vuodessa kesäaikaan, sillä ne ovat talven tullen lumen peitossa. Ja taas kerran manasin mielessäni, että miksi lähdimme tälle koko matkalle. Lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin, pääsimme vuorten yli ja onnellisesti kotiin saakka. Ja nyt muistellaan tietenkin niitä hauskoja muistoja ja kokemuksia tältä matkalta, mutta ensimmäistä kertaa sain osviittaa siitä, miltä vuoristosairaus tuntuu.

Huh! Selvittiin!

Huh! Selvittiin!

Matkan viimeisenä päivänä meille maistui jo jäätelökin.

Matkan viimeisenä päivänä meille maistui jo jäätelökin.

5 VINKKIÄ VUORISTOTAUDISTA SELVIÄMISEEN

Ota selvää millaisiin korkeuksiin olet menossa, millaisia oireita vuoristotauti voi aiheuttaa ja mitä tehdä jos niitä ilmaantuu. Tieto on paras suojasi! Kun tunnistat itsessäsi seuraavia oireita; päänsärky, unettomuus, ruokahaluttomuus, sekavuus ja tasapaino-ongelmat, kärsit todennäköisesti vähähappisesta ilmasta.

Etene hitaasti. Vuoristotauti johtuu ylhäällä olevan ilman vähäisestä happipitoisuudesta, johon elimistö ei ehdi tottua kun edetään liian nopeasti. Ilmaan tottuminen on hyvin yksilöllistä, ja lapset tiettävästi sairastuvat vuoristosairauteen helpommin.

Hidasta tahtia. Kun oma vartalo varoittaa erilaisin merkein ettei se ole vielä tottunut uuteen ilmatilaan, on parasta ottaa iisisti rajun liikunnan tai patikoinnin suhteen. Lievät oireet usein katoavat levon myötä.

Juo vettä. Runsas nesteen saanti on tärkeää, sillä korkealla kuivassa ja kylmässä ilmassa ei hikoilua välttämättä huomaa, ja veden juonti vähentyy.

Palaa alailmoihin. Jos oireet jatkuvat pitkään, yli kolme päivää, tai etenevät selkeästi sekavuuteen saakka, on parasta palata takaisin alas. Akuutissa tapauksessa on siirryttävä heti alle 1,2 kilometriin ja hakeuduttava lääkäriin.

Tärkeää on kuunnella omaa kroppaa ja edetä sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Itse ainakin opin tältä matkalta sen, että muutenkin huonot keuhkot omaavana lähden tästä eteenpäin varovaisesti todella korkeisiin paikkoihin. Vuorilla aiomme kuitenkin käydä edelleenkin. Sitä upeaa luonnon kauneutta ja rauhaa ei mistään muualta saa!

Jos muuten haluat kuulla enemmän tästä reissusta, niin käyppäs kurkkaamassa Instagram profiilini @paulagaston, etusivulta Highlightsien alta löytyy videoita reissustamme!

 

Miten selättää lasten jet lag?

Paula Gaston

Ensimmäinen viikko kotosalla Kaliforniassa on vierähtänyt nopeasti. Varsinaiset arkirutiinit eivät ole meillä vielä alkaneet, sillä koulu alkaa täällä vasta elokuun lopulla, mutta pikkuhiljaa olemme päässeet takaisin Kalifornian aikaan. Ja elämään. Olemme päässeet keskelle varsinaista helleaaltoa, mittarissa on nyt ollut jo useamman päivän +36C tai +37C. Huh huh! Päivisin olemme olleet lähinnä sisällä tai uimassa, mikä sinällään on vähän vaikeuttanut aikaerosta toipumista. Jet lagistä meille onkin kertynyt rutkasti kokemusta tässä suhatessa Suomen ja Kalifornian väliä, eikä sen kanssa tasapainoileminen lasten kanssa ole aina mitään herkkua. Tässä postauksessa tuleekin nyt muutama meidän perheen vinkki, että miten selättää lasten jet lag.

cowboy_boots.jpg

SE PAHAINEN AIKAEROVÄSYMYS

Vanhempien rooli ei aina ole se helpoin kun aikaerosta johtuva väsymys iskee lapsiin. Meidän kokemuksen mukaan olemme valvoskelleet molempien lasten kohdalla eniten heidän taapero-aikana. 7-vuotiaamme tuntuu sujahtavan uuteen aikaan varsin helposti, jos vain päivälle on suunniteltu jotakin hauskaa ohjelmaa. Tuntui myös, että vauva-aikana pääsimme aika helpolla uuteen rytmiin, kunhan vaan ei päästänyt päiväunia liian pitkiksi. Mutta 2-vuotiaan kanssa kaikki tuntuu olevan haastavampaa. On noustava ylös silloin kun neiti päättää nousta, ja kikkailtava sitten päikkäreiden kanssa niin, etteivät ne lyhentäisi tulevia yöunia.

Ehdottomasti haastavampaa on ollut myös talvella matkustaminen. Pimeys tuntuu sekottavan pakkaa normaalia enemmän, sillä silloin tarvitsee unta enemmän ja väsymys on läsnä koko ajan. Kesän valoisat päivät auttavat sopeutumaan uuteen aikaan. Vaikka jet lagistä johtuva väsymys voi kestää viikonkin, pahimmat heräilyt ovat yleensä ohi kolmessa-neljässä päivässä. Muutaman tunnin aikaerot eivät tunnu lapsia hetkauttavan suuntaan tai toiseen, mutta kun tullaan täältä missä meillä on päivä kun Suomessa on yö, niin se usein kyllä valvottaa.

boots_bunny.jpg

MITEN SELÄTTÄÄ LAPSEN JET LAG - MEIDÄN VINKIT

  • Yritä päästä päivärytmiin kiinni heti. Laita lapset nukkumaan normaaliin nukkumaan meno aikaan ja herätä aamulla siihen aikaan, kuin he normaalisti heräävät.

  • Vältä liian pitkiä päiväunia. Yritä pysyä kotoa tutussa rutiinissa. Jet lagissä tulee helposti nukuttua liikaa, varsinkin jos oma kello luulee, että on aamuyö. Neljän-viiden maissa aamuyöllä ollaan monesti syvimmässä unessa. Vaikka lasta voi olla vaikea saada hereille päikkäreiltä, on parempi herätellä ja lähteä vaikka ulos. Muuten illalla ei sitten tule uni. Me yritämme pitää päikkärin saman pituisina kuin kotona vaikka oltaisiinkin juuri tultu uuteen maahan.

  • Keksi ohjelmaa ensimmäisille päiville. Tämähän on helppoa kun ollaan uudessa paikassa mutta ei tosiaankaan yhtä helppoa kun tullaan takaisin kotiin. Olisi kuitenkin tärkeää sinnitellä hereillä ja se on helpompaa, kun on tekemistä, ollaan ulkona tai liikkeellä jossakin. Liikkeessä kannattaa olla ainakin ne lähtömaan aamyön tunnit jolloin lapsi on kaikista väsynein, ja yrittää sinnitellä sinne illan nukkumaanmenoaikaan saakka.

  • Valitse yölentoja pitkille väleille. Meidän on ollut aina helpompi päästä uuteen rytmiin kiinni kun pitkälle lennolle ollaan lähdetty illalla yötä vasten. Lentokin menee kivemmin kun jossakin vaiheessa lapset simahtaa yöunille, ja perille tullessa ei olla jo valmiiksi ihan poikki.

Melatoniinia emme ole koskaan kokeilleet. Melatoniinihan on hormooni, joka auttaa nukahtamisessa, ja voi näin ollen auttaa toipumaan aikaerosta. Pari vuotta sitten kiinnostuin melatoniinista mutta olin silloin itse raskaana, eikä sitä suositella otettavaksi raskausaikana. Lapselle en ole sitä antanut tuttavien kirjavien kokemusten vuoksi. Toiset sanovat, että siitä on suuri apu, ja toiset, että ei auta ollenkaan. Monet varoittelevat ottamasta liian isoa annosta, sillä silloin sen vaikutus katoaa, kun taas toiset sanovat, että Suomesta saatava melatoniini on niin mietoa, että kannattaa ostaa vahvempaa versiota täältä Yhdysvalloista. Tosiasiahan on se, että melatoniinin vaikutuksia ei ole vielä paljoa tutkittu. Niin, että kertokaapas te, jotka olette sitä kokeilleet, että millaisia kokemuksia teillä on!

cowboy_boots_girls.jpg

Tällaisilla eväillä me ollaan pärjätty jet lagin kanssa. Millaisia vinkkejä tai kokemuksia teillä on aikaerosta ja siitä selviämisestä?

 

Mökkibloggaajana UPM Bonvestalla ja muita kuulumisia

Paula Gaston

Terveisiä yön pimeinä tunteina täältä lämpimästä Kaliforniasta! Niinhän siinä taas kävi, että kesä alkoi lähennellä loppuaan, ja me pakkasimme kimpsut ja kampsut, ja palailimme kotiin Suomesta. Olimme perillä eilen iltapäivällä paikallista aikaa, ja huokasin helpostuksesta kun laskeuduimme San Franciscoon. Ensinnäkin siksi, että matka Kokkolasta Helsingin kautta Kööpenhaminaan, ja sieltä Kaliforniaan on aika pitkä lasten kanssa, mutta myös siksi, että tämä lienee ollut meidän vihon viimeinen lento sylilapsen kanssa! Hip hei, niin menivät nekin pikkulapsivuodet nopsaan. Ensi kerralla kaikilla oma penkki! Ja yllättävän hyvin, näin niin kuin omasta mielestäni, suoriuduinkin matkasta yksin lasten kanssa.

Ensimmäinen etappi maakunnasta Helsinkiin.

Ensimmäinen etappi maakunnasta Helsinkiin.

Mutta kuten jo otsikosta ehkä voi uumoilla, kesä ei ollut ihan pelkää lomailua. Olen nimittäin kaikessa hiljaisuudessa päässyt bloggaajaksi myös UPM Bonvestan mökkiblogiin. Blogi keskittyy puhtaasti mökkeilyyn, ja vinkkeihin mökkielämän mukavoittamiseksi. Itse olen mökkeillyt ihan syntymästäni saakka, sillä perheellämme on mökki Kokkolassa meren rannalla. Kesäisin pääsemme usein myös nauttimaan vierailuista ystävien mökeille, ja monet niistä ovat järven rannalla. Kyllä Suomen mökkikulttuuri on kyllä jotain todella uniikkia ja spesiaalia, eikä sitä varmaan henkeen ja vereen saakka ulkomaalainen voi ihan ymmärtääkään. Jostakin syystä aivot on ohjelmoitu niin, että kesään kuuluu aina jollakin tapaa mökkeily.

Käy lukemassa viimeisin mökkiblogin postaus; Ulkosuomalainen mökillä täältä.

paula_paljussa.jpg
Metsästä suoraan suoraan suuhun! Mökkielämän parhaita puolia…

Metsästä suoraan suoraan suuhun! Mökkielämän parhaita puolia…

Rantaelämää kesämökillämme

Rantaelämää kesämökillämme

Tästä jet lagistä kun toivumme, niin edessä on paluu arkeen. Koulun alkuun on täällä vielä pari viikkoa aikaa, mutta sitä ennen meillä on juhlittavana kahdet synttärit, ja aikaa vievää maalausurakan viimeistelyä. Tulevaisuuden reissusuunnitelmat roikkuvat kaukaisena haaveena vain, sillä jotenkin kesän pitkän Suomi-repäisyn jälkeen on takki aina ihan tyhjä. Sen verran olemme lähitulevaisuutta suunnitelleet, että syyskuun Labor Dayn aikaan suuntaamme Mammoth Lakesille tuohon Sierra Nevada vuorten toiselle puolelle. Pääajatuksen on vierailla Devil´s Postpile National Monumentilla, joka on auki vuodessa vain pari-kolme kuukautta, ja samalla käydä Bodien kummituskaupungissa. Sinne mennessä ajamme Yosemiten kansallispuiston läpi, josta olen kirjoittanut teille joskus aikaisemminkin.

Tässä näin pikaisesti kelattuna päällimmäisiä ajatuksia. Seuraavassa postauksessa palataan varmaankin vielä kesään ja Suomeen, sillä aika monta tarinaa on vielä siltäkin ajalta kerrottavana. Kesä oli ihana ja lämmin. Sadetakit ja kumpparit jäivät tänäkin vuonna käyttämättä, ja uimassa käytiin ahkerasti. Jälleen kerran pääsimme kiertämään Suomea ympäriinsä ja ai niin, kävimmehän me siellä Kööpenhaminassakin! Ja sitten on tietenkin se meille tärkein asia; saimme viettää paljon aikaa meille niin tärkeiden perheen ja ystävien kanssa!

 

Kun kotipuolessa ammuskellaan

Paula Gaston

Maanantai-aamuna heräsimme viimeiseen täyteen viikkoomme Suomessa, ja samalla myös karmeisiin uutisiin kotoa. Paikallisuutiset pursusivat epämääräisiä tietoja mahdollisesta ammuskelusta, ja tuttuja paikkojen nimiä vilahteli myös Suomen uutisissa. Aamukahvin juotuani totuus alkoi pikkuhiljaa selviämään, ja lisätietoja alkoi tulla. Meiltä kotoa vain vajaan 50 kilometrin päässä todellakin oli ammuttu ihmisiä, festareilla. Siellä mekin olisimme hyvinkin voineet olla, sillä monena vuonna olemme sinne menoa suunnitelleet. Ihan tavallisilla, hauskoilla ruokafestareilla; Gilroy Garlic Festivaalilla.

Gilroy on pikkuinen kaupunki meiltä eteläänpäin, joka huokuu maalaisidylliä. Siellä kasvatetaan paljon erilaisia hedelmiä ja kasviksia, mutta se on tullut kuuluisaksi etenkin valkosipulista, jota se tuottaa myyntiin 60 miljoonaa paunaa vuodessa. Me ajamme Gilroyn läpi melkein aina kun ajelemme Etelä-Kaliforniaan. Yleensä pysähdymme ostamaan matkalle tai kotiin hedelmiä, ja valkosipulia, olemmepa joskus maistaneet valkosipulijäätelöäkin. Se muuten oli ihan hyvää, mutta valkosipulinen jälkimaku ei lähtenyt suusta koko päivänä. Gilroy on tuttu minulle myös hevoskaupunkina. Siellä on paljon ratsastustalleja ja hevostapahtumia. Siellä on ihanan rauhallinen tunnelma. Ja kyllä, siellä todellakin haisee valkosipulille, ainakin valkosipulitehtaan lähellä.

Tällä hedelmäkojulla Gilroyssa olemme pysähtyneet yhden jos toisenkin kerran

Tällä hedelmäkojulla Gilroyssa olemme pysähtyneet yhden jos toisenkin kerran

Mutta nyt pikkukaupungin rauha on järkkynyt, kun 19-vuotias poika avasi tulen valkosipulifestivaaleilla tappaen kolme ihmistä ja haavoittaen noin tusinaa muuta puoliautomaattisella aseella. Kaksi kuolleista oli vieläpä lapsia. Amerikkalaiseen tapaan sukulaiset ja tuttavat ovat itkien kertoneet medialle uhreista ja heidän elämästään. Niitä katsellessa alkaa itseäkin ihan itkettämään. Miksi 6-vuotiaan pojan piti kuolla jonkun tuiki tuntemattoman luotiin kauniina kesäpäivänä? Ei sitä vaan voi ymmärtää!

Väkisinkin aina tällaisia uutisia lukiessa tulee miettineeksi, olisiko Suomi kuitenkin parempi paikka kasvattaa omat lapset. Ja elää muutenkin. Joku muistutteli minua jo siitä, että tilastollisesti auton alle jääminen on todennäköisempää kuin kuoleminen massamurhaajan luoteihin. Mutta kun perheessä on ollut jo kaksi läheltäpititilannetta, niin sekään teoria ei paljoa lohduta. Ensimmäisellä kerralla mieheni serkku oli selviytyjänä San Bernardinon ammuskelussa vuonna 2015, ja toisella kerralla seurasimme livenä mieheni sedän ja hänen vaimonsa selviytymistä Las Vegasin verilöylystä. He siis päivittivät tilannetta tekstiviestein paikan päältä. Kyllä siinä sydän otti pari ylimääräistä lyöntiä, sillä olemme todella läheisiä.

Moni amerikkalainen mieli työstää tätäkin asiaa erilailla kuin suomalainen, tai ainakin minä. Itse kysyn; “Miksi meillä on niin paljon aseita?”, “ Miksi ne ovat niin helposti saatavilla?” ja “Ja miksi kukaan tavallinen kadun tallaaja edes tarvisi puoliautomaatin?”. Vegasin massamurhassa kuoli 58 ihmistä. Sieltä selvittyään sukulaisemme eivät kysyneet samoja kysymyksiä mitä minä. Sen sijaan he kysyivät minulta: “Miksi opettajilla koulussa ei ole aseita?” He olisivat kuulemma turvallisemmalla mielellä, jos tyttäremmekin koulussa henkilökunta olisi aseistautunut. En tiennyt mitä siihen olisi pitänyt sanoa. Perhesovun säilymiseksi en sanonut mitään.

Ja tiedättekö, näistä ammuskelu-uutisista on tullut niin tavanomaisia, ettei niihin enää jaksa edes reagoida kuten ennen. Monia pienempiä ammuskeluja ei enää edes uutisoida, edes vaikka ne ovat olleet kouluissa tai niissä on ollut osalisena lapsia. Itsekin Gilroyn uutisen nähtyäni kohautin vähän olkiani, ja ajattelin, että ei varmaan mitään sen vakavampaa. MITÄÄN SEN VAKAVAMPAA!!! Eikö ammuskelu yleisellä paikalla ole aina vakavaa?! Näitä juttuja kun tulee joka tuutista, niin väkisinkin sitä alkaa kovettumaan. Tämän päivän uutiset on huomenna jo unohdettu, ja oma elämä jatkuu. Se on tosi surullista!

gilroy_ammuskelu.jpg

Gilroyn ammuskelu kuitenkin pysyy mielessäni varmasti pitkään. Jo siksikin, että palaamme ensi viikolla Kaliforniaan, jossa sitä varmasti puidaan mediassa vielä kauan. Mutta myös siksi, että se tapahtui niin lähellä meitä. Mihin sitä uskaltaa enää mennäkkään, jos viattomat ruokafestaritkin saavat tällaisia käänteitä. Hohhoijaa! Nyt on kuitenkin mentävä nukkumaan, että jaksamme aamulla herätä viimeisiin lomapäiviin Suomessa!