Viinilaakson viemää

Contact Us

Use the form on the right to contact us.

You can edit the text in this area, and change where the contact form on the right submits to, by entering edit mode using the modes on the bottom right. 

           

123 Street Avenue, City Town, 99999

(123) 555-6789

email@address.com

 

You can set your address, phone number, email and site description in the settings tab.
Link to read me page with more information.

Amerikan yksinäisin tie huitsin Nevadassa - uskaltaisitko lähteä?

Matkablogi Lifestyle-blogi Viinilaakson viemää

Matkablogi ja lifestyle-blogi Kalifornian auringon alta. Elämää, matkakokemuksia, ruokaa ja viiniä ympäri maailmaa. Soolo- ja perhematkailua.

Amerikan yksinäisin tie huitsin Nevadassa - uskaltaisitko lähteä?

Paula Gaston

Nyt voit seurata seikkailuja myös Snapchatissä tunnuksella paulagaston.

Eletään vuotta 2014 toukokuussa ja olen juuri saanut elämäni työtarjouksen. Ennen töiden aloittamista päätetään lähteä pienelle roadtripille, koska lomia ei sitten vähään aikaan olekaan näköpiirissä. Tarkoituksena on ajaa Kaliforniasta Nevadan läpi Utahiin, katsastaa kansallispuistoja ja kyläillä sukulaisilla. Tie Nevadan läpi on tylsääkin tylsempi. Moottoritieltä näemme vain pelkkää autiomaata, paria kuollutta kylää ja yksinäistä vankilaa lukuunottamatta. Silloin tällöin tiellä tulee vastaan arokierijä, kuivunut kasvipallo, joka on lähtenyt pyörimään tuulen mukana. Kotimatkalle valitaan eri reitti - "Amerikan yksinäisin tie". Onpahan ainakin jotain jännitystä.

Tuntitolkulla tätä samaa maisemaa

Tuntitolkulla tätä samaa maisemaa

Amerikan yksinäisin tie eli Highway 50 on saanut nimensä siitä, että vuonna 1986 Life Magazine -lehti julkaisi hyvin negatiivisen artikkelin matkasta Nevadan halki juuri tällä tiellä. "Se on totaalisen tyhjä. Tiellä ei ole mitään kiintopisteitä, emmekä me suosittele sitä kenellekkään. Varoitamme kaikkia motoristeja ajamasta täällä, elleivät he ole täysin vakuuttuneita omista selviytymistaidoistaan." sanottiin artikkelissa. Siitä suivaantuneena, kymmeniä vuosia myöhemmin, Nevadan turismilautakunta päätti nimetä tien Amerikan yksinäisimmäksi tieksi (The Loneliest Road in America), ja tehdä siitä matkailunähtävyyden. Kun kuulin tästä, näin silmissäni jo autioituneen tien, ilman mitään muuta liikennettä ja minkäänlaisia palveluita. "Onkohan tämä sittenkään ihan hyvä idea", mietin. Mutta päätös oli jo tehty, joten ei muuta kuin autoon reilusti vettä ja ruokaa, ja tankki täyteen. Emme halunneet lukeutua niihin roadtrippailijoihin, jotka löydetään vuosien päästä kuolleena jostakin syrjäiseltä tieltä, koska he eivät olleet varautuneet matkaan kunnolla. Niitäkin tarinoita tulee luettavaksi aina tasaisin väliajoin. 

Lähdimme kotimatkalle Great Basinen kansallispuistosta Utahin ja Nevadan rajalta. Heti jo alkumatkasta teimme sellaisen hiukan hölmön reittivalinnan. Kartassa näkyi tie, joka tekisi lyhyen koukkauksen "aavekaupunkiin" nimeltä Osceola, ja me päätimme käydä katsomassa millainen nähtävyys oli kyseessä. No ihan ensiksi, tie oli soratie, joka pidemmälle päästyä alkoi pikkuhiljaa huonontua ja huonontua. Mietin, että mitä jos jäisimme kiinni jonnekin? Olimme ihan keskellä metsikköä ilman puhelimen kuuluvuutta. Kukaan ei ainakaan auttaisi meitä täältä pois jos auto tänne hajoaisi. Seitsemän mailin koukkaus alkoi tuntua aika pitkälle kun tietä joutui jurnuttamaan todella hiljaa, eikä missään näkynyt jälkeäkään aavekaupungista. Näitä tällaisia "aavekaupunkeja" joista ihmiset ovat muuttaneet pois, on täällä USA:ssa aina siellä täällä. Osa niistä on aika hyvin säilyneitä ja osasta on tehty matkailunähtävyyksiä. Lopulta näimme yhden rapistuneen, aution rakennuksen vasemmalla puolella tietä. Se oli kylläkin aidan takana ja edessä iso kyltti: "Yksityisaluetta!" Tässäkö se nyt on? Muistin samalla, että olin kotona matkareittiä suunnitellessani nähnyt kuvan tästä rakennuksesta ja ajatellut, että eipä ole kummoinen aavekaupunki. Ja siellä me nyt itse olimme tätä kyseistä paikkaa livenä todistamassa. Teki suoraan sanottuna soittaa Nevadan matkailuviranomaisille, että tätä nyt ei kannata edes kartassa mainita. Saatte palkkioksi vain pettyneitä matkailijoita ja kärttyisiä aaveiden metsästäjiä.

 

Siinä se on, aavekaupunki kokonaisuudessaan. Loput kaupungista lienee siellä yksityisalue -kyltin takana.

Siinä se on, aavekaupunki kokonaisuudessaan. Loput kaupungista lienee siellä yksityisalue -kyltin takana.

No mitenkähän on sattunutkin, että ammuskelijat on osuneet juuri tähän kylttiin

No mitenkähän on sattunutkin, että ammuskelijat on osuneet juuri tähän kylttiin

Lopulta päädyimme takaisin Highway 50:lle ja ajelimme sitä jopa vähän yli puolen välin. Olin ajatellut, että majoitumme Eurekassa, joka on reitillä yksi harvoista kaupungeista. Sen sijaan painatimme sen ohi aina Austiniin saakka, kunnes totesimme, että nyt saa riittää. Kaupunki oli niin pieni, että sen keskusta kokonaisuudessaan oli Highwayn varrella. Nopeasti laskettuna 5 ravintolaa (joista kaksi oli kiinni), 4 motellia ja kolme kirkkoa. Eli nyt sitten me hotellisnobbailijat, jotka edellisenä päivänä emme kelpuuttaneet meille varattua hotellihuonetta, jouduimme majoittumaan vanhaan, ränsityneeseen motelliin. Minua hiukan huvitti. Kävimme kolmessa paikassa kyselemässä huonetilannetta ja hintoja, ja päädyimme niistä yhteen jossa huoneet olivat todella pieniä mutta siistejä. Paikan emäntä oli koristellut koko motellin muovikukkasin ja värivaloin, sekä maalannut ikkunan pielet kirkkaan sinisellä kuin Kreikassa konsanaan. Valitettavasti unohdin ottaa kuvan tästä surkuhupaisasta, mutta samalla vähän hellyttävästäkin, paikasta.

Kyselimme emännältä suosituksia illallisvaihtoehdoista, ja hän suositteli meille ravintolaa aivan kaupungin toisesta päästä. Matkahan ei sinällään olisi ollut pitkä, mutta aivan tien toisella puolella oli hauskan näköinen International Cafe, joka houkutteli. Siitä huolimatta, että motellin emäntä maalasi International Cafesta huonoa kuvaa kertomalla äkäisestä ja vanhasta omistajasta, päätimme kokeilla siellä onneamme. Ruoka oli ihan hyvää, eikä ravintola nyt mikään ihan kauhea murju ollut. Kun palasimme takaisin, motellin omistaja tuli kyselemään millainen kokemuksemme oikein oli. Vaikka kerroimme, että olimme ihan tyytyväisiä, hän vain jatkoi paikan pilkkaamista. Hän kertoi muun muassa omistajan kauheasta tyttärestä, jota meidän tulisi kuulemma ihan varoa. Hassua kyllä, tapasimme tyttären seuraavana aamuna aamupalalla. Sen verran uhmasimme jälleen kohtaloa, että menimme samaan paikkaan uudelleen. Tytär oli oikein mukava, ja ruoka taas kerran hyvää. Jatkoimme matkaa karistaen pikkukaupungin draamat ja pölyt pois jaloistamme.

Eurekan kaupunki

Eurekan kaupunki

International Cafe Austinissa

International Cafe Austinissa

International Cafessa voi ruokia odotellessa lukea vaikka kirjoja. Itse tutustuin kirjaan nimeltä "Miten pysyä nöyränä kun on fiksumpi kuin muut". Ha ha...

International Cafessa voi ruokia odotellessa lukea vaikka kirjoja. Itse tutustuin kirjaan nimeltä "Miten pysyä nöyränä kun on fiksumpi kuin muut". Ha ha...

Matkan varrella näimme paljon aavikkoa (jollaiseksi kuvittelin ihan koko reitin maisemat) mutta myös vuoria, järviä, suolatasankoja, erilaisia kivimuodostelmia, kummallisen hiekkadyynin sekä muutamia pikkukaupunkeja. Yksi meille merkittävä nähtävyys oli Pony Expressin reitin muistomerkit. Juuri täällä nämä kuuluisat ja huippunopeat ratsastajat kuljettivat postia vuosina 1860 ja -61. Pony Expressin reitti kulkee aavikolla ristiin rastiin, mutta muutamassa kohtaa voi nähdä puisia kylttejä kertomassa, missä kohtaa se ylitti tien tai kulki ihan sen vieressä. Pysähdyimme kahdelle Pony Expressin asemista. Toinen oli aidattu, eikä sinne varsinaisesti päässyt sisälle katsomaan rakennusten raunioita. Tien toiselle puolelle oli pystytetty muistomerkki. Toinen asemista sen sijaan, oli ihan ihka oikea talo. Tämä Bucklandin asema sijaitsee pienen matkan päässä Highway 50:ltä, eli pieni koukku tuli taas matkaan, mutta sitähän varten reissussa ollaan, että jotain nähdäänkin. Vähän ennen Bucklandin asemaa on Fort Churchill State Park, jossa on entisen armeijan tukikohdan rauniot. Sielläkin pysähdyimme pikaisesti, mutta jatkoimme matkaa mielenkiintoisenpaan kohteeseen, eli Bucklandin asematalolle. Siellä meidät otti vastaan opas, joka näytti meille videon Pony Expressistä, sekä esitteli taloa. Mukava pikku katsaus historiaan, ja tauko autoilemiseen.

Pony Expressit kuljettivat ratsain postia Amerikan toiselta rannikolta toiselle 1860-61

Pony Expressit kuljettivat ratsain postia Amerikan toiselta rannikolta toiselle 1860-61

Paikka suorastaan kuhisi tällaisia liskoja, luultavimmin Great Basin Whiptail.

Paikka suorastaan kuhisi tällaisia liskoja, luultavimmin Great Basin Whiptail.

Bucklandin asema jossa ratsastajat pääsivät levähtämään, ja jonne postia kuljetettiin

Bucklandin asema jossa ratsastajat pääsivät levähtämään, ja jonne postia kuljetettiin

Pian päästyämme takaisin päätielle saavuimme historialliseen ja pieneen Daytonin kaupunkiin. Ihan tien varressa, rakennusten seassa näimme upean, palominon hevosen käveleskelemässä muina miehinä, välittämättä sitä tuijottavista ihmisistä. Tiesin, että olemme villihevosille tyypillisillä alueilla, mutta emme voineet uskoa, että hevonen olisi näin lähellä asutusta. Sitä paitsi, tämä heppa näytti ihan hyvin syöneeltä ja kiiltävältä, eivätkä villihevoset yleensä kuljeskele yksikseen kovin kaukana laumasta. Daytonissa jouduimme pysähtyä hakemaan leiman survival -passiimme paikallisessa museossa. Siellä saimme tietää, että hevonen oli kuin olikin villihevonen, ja ne kuulemma usein aiheuttavat ongelmia liikenteessä tällä alueella. Meille kerrottiin, että lauma laiduntaa usein Virginia Citystä Renoon johtavan vuoristotien varrella. Mahtavaa! Olimme nimittäin suunnitelleet pysähtyvämme Virginia Cityn aavekaupungissa, enkä ollut hoksannutkaan, että pääsisimme siitä Renoon ja sieltä takaisin isommalle, nopeammalle tielle.

Nyt tietysti ihmettelette, että mikä ihmeen survival -passi. Sain siis etukäteen The Loneliest Road Survival Guide -oppaan, jossa kerrotaan matkareitistä, palveluista sen varrella, ja ohjelmasta joka on kehitetty kasvattamaan alueen turismia. Tien varrella olevat kaupungit osallistuvat kaikki tähän hankkeeseen, ja niissä pysähtyessä voi tähän oppaaseen pyytää kaupungin leiman. Kun kirjasessa on viisi leimaa, voi sen leima -sivun postittaa Nevadan turismilautakunnalle. Paluupostissa tulee sitten kuvernöörin allekirjoittama todistus siitä, että olet selvinnyt hengissä tältä tieltä. Mukana on myös tarran autonikkunaan jossa sanotaan: " I survived The Loneliest Road in America", ja pinssi. Mikäli olet kiinnostunut tästä ilmaisesta ohjelmasta, voit tilata oppaan täältä.

 

Survival guide pieni.jpg

Koko reissun kruunasi ruohoa hamuava villihevoslauma, jonka näimme aivan tien varressa. Amerikan yksinäisemmästä tiestä täytyy sanoa sen verran, että olemme ajaneet paljon yksinäisempiäkin teitä joskus palatessamme Las Vegasista pienempiä teitä pitkin kotiin Kaliforniaan. Autoja tuli vastaan tasaisin väliajoin, ja pysähdyspaikkojakin oli matkalla. Eikä tämä tie ollut läheskään niin tylsä kuin freeway jota ajoimme menomatkalla. No, me selvisimme!

Villihevoset

Villihevoset

Fortes fortuna adiuvat! Onni suosii rohkeaa!